Yölliset terveiset

Nimellinen joulu on  ohitettu. Lahjapaperit pyörivät jaloissa ja jokainen ateria sisältää jossain muodossa kinkkua. Onkohan aiemmin elinkaaressani ollut mustaa joulua? Murhe valtaa mielen.

Papereista tuli esiin käärittyä tänäkin vuonna suklaata. Sen tuhoaminen onkin urakka, mutta taitaa olla jo loppusuoralla. Suklaakrapulaisena tulee vuoden viime päivät kotona luhiseman. Lisäksi sain kaksi mukia, housut, lampun, netistä löydettyjä vanhoja Suosikki- lehtiä ja aivan supersöpön 14 cm halkaisijaltaan olevan paistinpannun. Meille MasterChef- intoilijoille äiti oli löytänyt oheistuotteen, lautapelin.

Sain omatekemät kynttilät valmiiksi kunnialla. Väsäsimme pipareita ja kaksi piparkakkutaloa. Omani näytti ensikertalaisen tekemältä, mikä oli tottakin. Siskon vastaava sensijaan pieneltä taideteokselta. Ja ensimmäinen.
Äiti sai lahjaksi ruman pipon. Siitä ei tullut ihan sellainen kun suunnittelin. Siitä piti tulla hieno...
Joulukuusi on tänä vuonna ihanan korkea. Yli kolmemetrinen. Lyhyempi näyttäisikin säälittävältä, kun lattiasta kattoon on siinä pitopaikassa viitisen metriä.

Meitä selvästi kannustetaan laittomaan käyttäytymiseen ja saimme monta paketillista tähtisädetikkuja.  Voi, minä muistan sen ajan kun ne olivat vielä K 12. Käytin niitä silloinkin laittomasti. Tunnenpa oloni pahaksi. Ja vanhaksi.

Tähän loppuun vielä jotain myöhäistä ja mehukasta.

Pelottavan julkisia tietokoneita ja Joulua

Koulu. Äidinkielentunti. Ympärillä joulujuhlan harventama luokka. Vapaata tietokoneella oloa. Vaihtoehto elokuvien, muumien ja simpsonien katsontaan. Viimeinen järkevä tunti on pidetty. Nyt kuunnellaan keskusradiosta joululauluja. Nyt löysäillään ja keskustellaan numeroista. Nyt ei tarvitse kuin raahautua paikalle. Järki on jo mennyttä elämää.

       Sormet poimineet viimeisen makean
       Silmäsi katsovat läpi lumipyryn sakean

On aika kerätä paineita joululahjoista. Mitä annan, mitä haluan. Ensimmäinen haluamani postipaketti on nyt paketoitu kertaalleen. Iskin silmäni muutamaan vuosien 1984- 86 Suosikki- lehden kanteen. Matkalla ovat jo kotiin. Ja a-ha:n Scoundrel Days LP samaten.
    Äidille neulon pipon. Saa nähdä, tuleeko ihmisten ilmoilla pidettävä. Kavereille tulee myös omatekoisia lahjasia. Eräs tuossa vieressä stalkkaa, niin kerron sitten myöhemmin, mitä. Lopusta perheestä en ole vielä varma. Joulumieltä ainakin.

      Valot ikkunan sammuvat yöksi
      Päivän välkkyneet, kutsuit sitä työksi

Ikkunaan on sijoitettu värivalot. Ne toimivat majakkana kotiin päin kääntyessä, illan laskeutuessa ylle. Piparkakkutalo on haudattu mieleen. Kuusi seisoo vielä kasvupaikallaan. Joulukinkku on lahtaamatta. Muutama päivä, ja tilanne on vielä sama. Jos tällä kertaa kuusi saataisiin kuitenkin valoisalla haettua. Sama oli toive viimekin vuonna. Lunta sitä jouluksi toivoo, mutta jää tuntuu paremmin pesiytyneen maahan.

     Ilmassa tuoksuu vuodenaika
     Aika olisiko tehdä se taika?

(Vaikka säkeet ovat kursivoidut, ne eivät ole lainauksia vain omia kaunokirjallisia roskiani)

Lukio-ihmis-päivä

Avoimien ovien päivä lukioissa. Kahteen lukioon oli aikaa käydä tutustumassa. Valitsin ensimmäiseksi Kallaveden lukion. Ihmiseni menivät siitä poiketen Klassikkaan. Tämän lisäksi se lukio, johon tiedän olevani menossa. Lyseo.

Ihan heti aamustahan ei sinne lähdetty, mutta oma alkupäiväni oli kymmeneen kouluun ja tunnin hallituskokous. Syömään ja yksin siihen Kallaveteen uppoavaan bussiin. Siellä pienestä siemenestä alkaa versota pakokauhu. Ei ole Kallaveteen menijöissä ketään, jonka seuraan lyöttäytyä. Enkä oikein tiedä miten sieltä taaperretaan torille.

Astuu ulos, ilma ei ole lainkaan kylmä. Maassa oleva lumi on loskaantunut. Ulkoa katsottunahan tämä on jykevä, jylhä rakennus. Meidät poimitaan mukaan ja viedään luokkaan, jossa saamme lahjontakarkit. Diaesitys heijastetaan kankaalle, jota katsoessa joutuu vääntämään niskansa nurin. Taustalla ihminen soittaa Nightwishiä. Ei- järin- suureen luokkaan lappaa lisää väkeä. Nämä eivät ole meidän koulustamme. Puhuminen loppuu, ja pääsemme seuraamaan tutoria joka esittelee meille koulua. Ilmasto on kylmän kosteaa. Käytävillä ei juuri näy ihmisiä.

Esittely on pintaraapaisu. Mietin, onko rakennus niin pieni mitä meille näytetään. Sitten se jo loppuukin. On aika hakea takki naulakosta ja etsiä joku, jota seurata seuraavalle etapille.
Etenen.

Seison Lyseon pihalla. Muutkin ovat jääneet siihen odottamaan. En tiedä, mitä he odottavat mutta minä odotan että näkisin jonkun jota voin kutsua ystäväkseni. Joku lyseolainen kulkee ohi toisen kanssa, valittaa ''näistä ysiluokkalaisista'' Ystävällinen tutor kehottaa seuraamaan. Se on sitten seurattava. Meidät ohjataan istumaan pikku- saliin. Sen edessä näkyykin puolituttu naama. Ihmisiä on aluksi vähän. Puhuja- ihmiset aloittavat puhumisensa. Esittäytyvät ja kehuvat koulun ilmapiiriä. Mietin sitä inisijää siellä pihalla. Kehottavat ne siellä takana seisovat istuutumaan. Niitä tulee jatkuvasti lisää. Siellä näkyy tuttuja naamoja, omia luokkalaisia, omankoululaisia, entisiä luokkalaisia.

Vieressäni on tyhjä paikka ja yllättäen siihen istahtaakin ystäväni. Eri koulua käyvä, kaupungissa asuva. Ihana sattuma. Pakokauhu-kasvi kuihtuu. Lukiota esitellään. Portaikossa on kitaraa soittavia hyyppiä. Vastaan kävelee naamoja. Aika menee hienohkon tasoisiin keskutelukkaisiin.
Vaikuttaa hyvältä, mutta siihen taitaa myös liittyä se, että olen tästä päättänyt pitää.

Hienot stalkkausepisodit saadaan sitten vielä aikaan kun bussia odotetaan. Oli virkistävä päivä, virkistävä nähdä. Nyt tuntuu elämä kokonaiselta.

Talvi on iskenyt

Puuteria on satanut päällekäin useampi kerros. Takki on muuttunut paksummaksi ja ulkoilevat ihmiset vastentahtoisemminksi. Aamujen pimeyteen on tottunut ja taivaan valoisuus alkaa olla kauan sitten koettua.

Päivät rullaavat eteenpäin kaavan mukaan. Kaikki päivät ovat kuitenkin poikkeuksia toisistaan ja kaavat voi polttaa takassa. Päivät ovat puoliksi niin mahtavia asioita ja ylöspäin kaartuvia huulia täynnä, puolet taas katseen alasluomista ja epämukavuutta.

Löydän itseni toistuvasti harjaamasta hampaita, heräämästä tuttuun ääneen, kävelemästä valkeuden harsottamaa tietä pitkin. Näen samat ihmiset, kuljen samat polut. Kaivan esiin samat kirjat ja kuulen samat ääniraidat. Kirjoitan samalla kynällä ja juon samasta mukista. Katson noita samoja katulamppuja, jotka olivat tuolla eilenkin.

Kaikki muuttuu. Kokoajan. Tuo jalanjälki ei ollut tuossa eilen, tuo viiva on paperilla on uusi. En ollut ennen kokenut tuota, nyt se on jo matkalla muistojen arkistoon. Jokaisella pesukerralla vaatteet hiljalleen hapertuvat, sukkiin kasvavat reiät. Maito oli tuoretta mutta päiväys on ohikiitänyt vaikka on pysynyt paikoillaan. Katson samoja kuvia mutta en näe sitä mitä näin eilen. Valo osuu eri kohtaan, tuossa olikin piste.

Elämä ei muutu. Mikään ei muutu, koska kaikki muuttuu. Myös se muuttuu, mikä on ollut aina sama. Se hioutuu, sen oppii ulkoa aina uudestaan. Ja silti et voi muistaa sitä pientä valonpilkahdusta. Mitään et voi muistaa, koska leimasin jättää niin heikon jäljen, aina vain kopion.

Mobiilipostia

Tai postaus, on Se ruma sana Se.

Tämän kanssa tappeluhan sujuu hyvin...
Tänään oli taas hyvä aamu, kun valo on kerennyt täyttää maailman. Oli jälleen koepäivä ja tämänkertainen oli englantia. Koesumalle ei näy loppua. Liikunta oli tänään uintia ja siinä on aina ylivoimaisesti suurin lintsausprosentti, huijaaminen kun on niin helppoa.

Kulmiin on ilmestynyt joulukoristeita. Niitä ei ole tarkoituskaan vielä levitellä ympäriinsä, kunhan ovat. Joukosta löytyi muutama muistorikas käsityö, kuten sininen eskimo päiväkotiajoilta. On Se ihana Se muisti.

Ajatusmaailma Se pysyy päivästä toiseen samana. Muutama aihe mitkä mielen valtaavat.

Ihmeen kauan kestää tämän tökkiminen tällä, kyllä Se on helpompi ilmaista itseään käsin tai tietokoneella kirjoitettaessa. Kirjoituskone olisi muuten aika ihana...

Pimeä, lumeton, kolea

Tahtoo että talvi tulee jo

Marraskuuhan on jo talvea vaikka joku menisi muuta väittämäänkin. Ja talvella tulisi olla lunta nurkissa. Kaksi ensilumea on jo satanut mutta vielä ei voi kaapista kaivettua takkia päälleen sovittaa.

Aamulla kahdeksaan lähtiessä katulamput ovat vielä päällä, mutta et voi luottaa siihen että ne turvallisesti kehystäisivät matkaasi. Ne sammuvat kyllä, ja se hetki kun ne sammuvat on aina ollut hyvin pelottava ja masentava hetki.
Kylmä sää tekee hallaa pienelle mp3-laitteellekin. Akku alkaa kääntyä laskuun jos pientä ei sujauta paidan sisään lämpimään. Mutta jos minä lämmitänkin sitä niin suurempi vaikutus on sen sisältämien tiedostojen valaisevalla, turvallisella ääniraidastolla. Ensimmäisen kahdenkymmenen mertin ajan on matka kylmä. Kun on saatu ääni kuulumaan, ilmapiiri muuttuu aivan toisenlaiseksi ja rytmittää askeleita. Sillä on kumman suuri vaikutus.


Haluan Norjaan. Omatoimisesti olen oppinut muutaman sanan. Näistä muodostuukin hyvin järkevä lause. Jeg er melk og fullkorn rugknekkebrød. Matkustin eilen Kilpisjärveltä Skibotniin Google Mapsin avustuksella.

Pettymys on kova, kun ruskeaksi luultu nahka osoittautuukin kirkkammassa valaistuksessa violetiksi. Kehtaakin.

Kaikenlainen kouluroska yrittää hypätä selkään tuomaan lisää painolastia. Ei jaksaisi kiinostaakaan vaikka päättöarviointi on sitten pian. Kyllä minä sinne Lyseoon pääsen ilman niitä kymppejäkin.

 

Veri joka liikuttaa ruumista

Kuinka inspiroivaa lausetta

Tuntuu siltä, että käsite ''minä'' asuu siellä pääkopassa. Sitten on tämä ruumis. Se kuljettaa minua. Nämä jalat kävelevät. Vaikka ajatustoiminta olisi kytketty pois päältä, ne vievät kotiin. Vaikka silmät tuijottaisivat taivaisiin, kädet tietävät kyllä miten paistaa kananmuna. Kaikki toimii. Tämä ruumis huolehtii siitä että minä eli ajatukseni liikkuvat ja toimivat. Tämä ruumis nukuttaa minut, huolehtii että saan unta.
Sitten on vielä ajatuksissakin hoivaajia. Varmistavat että yritän pärjätä. Tyrkyttävät minulle tietoa, neuvovat.
''Minä'' olen kun ruumiin ja ajatushoivaajan pienokainen. Ne toivovat vain parasta. Minä saan vain keskittyä katsomaan, mitä minulle tehdään.

No nyt on sydämeltä purettu tuokin.

Tällaisia aamuja on aina silloin tällöin. Näet jotain mukavaa unta. Herätys ei olekaan se ääni, minkä luulit kuulevasi. Se onkin ihmisen ääni, joka kysyy että moneltako se koulu alkoikaan. Hetken hengähdys. No yhdeksään, paljonko se kello on.
Kello oli jo senvertaa, että pitäisi olla jo taapertamassa kouluun.
En kerkiäisi ajoissa vaikka juoksisin. Siispä mietin, että samapa tuo olenko kymmenen vai kaksikymmentä minuuttia myöhässä. Otan rauhallisesti. Minun piti vielä kerrata aamulla venäjänkokeeseen, mutta se jää nyt välistä.
Olen jo valmistautunut olemaan myöhässä, mutta äiti kertookin vievänsä minut. Jää puolet päivän liikunnasta väliin, mutta olen kuitenkin helpottunut.

Ulkona on satanut toinen ensilumi. Lämpö kuitenkin on avannut tiet.

Eilen oli ruotsinkoe, tänään oli venäjänkoe, ensi viikolla on kemiankoe ja englanninkoe ja kaksi viikkoa aikaa palauttaa kirjailijakansio. Luulisi, että on stressiä. Ei taida olla.

Eksoottisia uppoavia veneitä

Viikonlopun treeni: kauho vesi pois veneestä

Perjantai. Kävimme todistamassa KalPan kahdeksatta peräkkäistä häviötä.  Pelicansin maalivahti teki suloisesti, kun auttoi mailallaan verkkoon jäänyttä kiekkoa tippumaan katsomon puolelle kun lapsi sitä omakseen tavoitteli.

Lauantaiaamu. Lähdetään torille. Savolaisen kieron parkkihallin jälkeen pääsee maan pinnalle. Kauppahallin puodit ovat suloisia.
Juustokaupan kohdalla pitäisi ottaa jotain juustoa, ihan mitä vaan. Yksi näyttää sitten mielenkiintoiselle, siinä on tummaa suonistoa. En tiedä, mitä se on. Sitä kuitenkin, maistuu pahalta, hyvältä, hyvänpahalta.
Mausteita ovat hyllyt täynnä. Curryakin on kolmea erilaista. Jeera ja jokin masala ovat tuntemattomia mukaantarttujia.
Muikunmätiä vielä ja sitten ulos. Miksi täällä on metrilakukauppias, eihän nyt ole markkinoita. Omenat ovat pulleita ja hyvännäköisiä. Päärynöistä olisi tarkoitus kokeilla jälkiruokaa. Pieniä sipuleita, multaisia porkkanoita. Reilu kilo ja kaupanpäälliset tekevät torikauppiaista ihania.
Normaalista kaupasta tarttui mukaan kumkvantteja. Olen himoinnut sellaisia omaksi siitä lähtien kun näin niitä ilmielävinä Helsingissä.

Käymme kotona syömässä. Kanakastikkeeseen on livahtanut ehkä liikaa perunajauhoja, kastikkeen kuuluisi valua mutta tämä on limaa. Pitää käydä töissä, vaikka vapaapäivä kalenterin mukaan onkin.
Kaikki sitten keskeytyy, kun tuntematon numero soittaakin. Vene on jälleen vajonnut. Ei auta muu, kuin siivousämpäri mukaan ja satamaan.

Kyllähän tuo pinnalla on, mutta on vettä senverran että penkit melkein jäävät veden alle. Ämpäri käteen ja kauhomaan. Kyllä se pinta laskee, kun kauhoo. Koska olen taitava, saan kasteltua järven lisäksi itsenikin. Housut ovat läpimärät. Vettä on silti jäljellä, ja ämpärillinen toisensa jälkeen lentää täyttämään suurempaa lammikkoa. Lopulta vesi on saatettu takaisin luonnolliseen elinympäristöönsä. Tekee mieli kotiin.

Illalliseksi on jotain erikoisempaa. Rapuja. Niissähän on paljon vaivaa ja vähän syötävää. Vaiva kannattaa kuitenkin, ne ovat hyviä. Jälkiruoaksi onkin sitten eksoottisia hedelmiä. Kuvien hedelmien lisäksi myös granaattiomenaa, mutta sen kuva olikin tottelematon. Kiwano saa nimen ektoplasma. Sen limaiset, siemeniä ympäröivät limat ovat yllättävän kirpeitä, tuntuvat aika mukavalle suussa. Pitahaya maistuu melko jauhoiselle, sillä ei ole selkeää makua mutta ei se pahaakaan ole. Karambola on raakaa. Se maistuukin lantulle. Granaattiomenaa on tullut ennenkin maistettua, siinä on selvästi vahvin maku. Kumkvantit maistuvat päältä makeille ja sisältä kirpeille. Hyviä.

Kiwano

Pitahaya

Karambola

Aikaansaamattomuus, syysloma

Tämä on vaan päässyt lipsahtamaan käsistä

Kuten voitte edellisen päivityksen ajankohdasta mahdollisesti päätellä, on päässyt tovi vierähtämään.
En ole kertonut mitään syyslomastani.

 Lauantaina, 12 päivä oli sitten erään kaverini syntymäpäivät. Ihmiset olivat juuri loman alettua rynnänneet matkoihinsa, joten meitä vieraita oli sitten vain kolme.
Meidän oli tarkoitus katsoa Stephen Kingin Se- kauhuelokuva. DVD- soittimessa oli kuitenkin jotain häikkää eikä playstationkaan pystynyt levyä soittamaan. Päädyimme seulomaan äänityksiä. Sieltä löytyi sitten joku zombie- elokuva. Ensimmäisen mainoskatkon koittaessa päädyimme vaihtamaan elokuvaa Hostel- nimiseen elokuvaan. Ei sekään aluksi paljon paremmalta vaikuttanut. Elokuvan edetessä mietin, miksi tällaisia edes tehdään. Elokuvan kauhu perustui kidutukseen. Se oli iljettävä. Tässä ei haitannut yhtään se, että päähenkilö säästyi muutamaa sormea kevyempänä. Vaikka pelastuminen oli klisee noin kamalassa elokuvassa se oli ainut valonpilke.

Seuraavana päivänä pääsimme toteuttamaan kauan suunnittelemaamme vierailua. Siskoni ja minä suuntasimme Patongin luokse. Oli määrä viettää siellä useampikin yö.
Sunnuntaina leivottiin mokkapalaa ja pitsaa. Tein myös tortillakastikkeen, johon tällä kertaa tuli sipulia, toisin kuin viimeeksi. Koska 80- luvun sähkövatkain sanoi sopimuksensa jotenkin irti, oli kaivettava kaapissa lojunut hyvin sekava ja moniosainen yleiskone esiin. Vatkasin kuitenkin myöhemmin mielummin kerman käsin, ja sehän on hyvää treeniä lihaksille.

Hyvää harjoitusta saa myös rumpuja soittaessa. Siellä oli sähkörummut. Akustiset olisivat tietysti olleet lähempänä sydäntäni, mutta jos olisin niitä paukutellut kanssaihmisten katseet eivät olisi olleet kovin suopeat. Kodista löytyi myös sähkökitara, akustinen kitara ja semmoset sähköllä toimivat kosketinsoittimet.
Mutta niitä rumpuja minä siellä soittelin, kun kyllästyin katselemaan jotain elokuvaa. Ihana olo, viimeeksi soitin kaksi vuotta sitten musiikintunnin rumpukokeessa, josta sain muuten kympin. Siihen liittyy mukava muisto.

Olimme siellä elokuvien katsomista varten, joten myös katsoimme elokuvia.
Yksi päviä oli pyhitetty Harry Pottereille, ja tiedä huviksesi että ne kestävät yhteensä noin yhdeksäntoista tuntia. Näiden lisäksi oli Transformerseja, Batmaneja, Sherlockia ja Les Misebablesia. Star treckin ajan paistoin vohveleita ja soitin rumpuja. Kyllä oli outoa palata todellisuuteen.


Olen löytänyt mukavia, aitoja nahanpalasia ja kunhan saan kaavat johonkin kuntoon ja ommeltua jo kertaalleen yhteenkurotuista palasista hanskat, olen onnellinen.

Partyparty sitten.

Lauantaita.

Oli tekemistä ennen ihmisten linnottautumista.
Piti leipoa. Kakkua, keksejä, muffinneja ja minipitsoja.
Ja piti siivota.

Kun kello tulee lauantaina neljä tekee mieli sammua siihen paikkaan, nyt se uurastus on ohi.
Ei, se alkaa vasta viideltä. Ovikello alkaa soida ja sisään päästetään oven naristessa kauniisti ihminen ja toinen ja seuraava. Viisi kappaletta vieraita ja kaksi kotiväkeä.

Miksi turhaan yläkertakin siistittiin, nämähän pysyvät hyvässä ruodussa alakerrassakin.

Ihmiset viihtyvät keskenään ja syövät. Lumitorttu- ohjeella tehdyt muffinit menevät hyvin kaupaksi.

Tulee aika. Aika selvittää mitä paperien takaa löytyy.
Kreikkalaista teetä ja rannekoru. Rannekoruja ja hiuskoristekukkia. Kaulakoru ja pukukoruhakaneula. Aurinkoenergialla toimiva lyhty. Vesivärit ja kirjaston poistomyynnistä kahdellakymmenellä sentillä ostettu lehti. Dingo-lehti. Ihanaa~aa~a

Pidän näistä. Etenkin lyhty saa runsaasti huomiota ja se on nyt lemmikkini. Se tunnistaa hämärän. Söpöä.

Syntymäpäivää.

Siitä on tällä hetkellä kulunut 15 vuotta, 4 tuntia ja 15 minuuttia.

4 tuntia ja 14 minuuttia sitten katsoin kelloa.


Nyt katson ulos ikkunasta. Pihalla on lapsia.


Aloitin viime viikon sunnuntaina paitaprojektin. Sain idean, kun paidastani alkoi purkautua hihasauma. Hei, sehän näyttää kivalta.
Luonnokset paperille ja äitille näyttämään. Onnistuisiko tämmöinen?
Tuomio oli että kaavat tarvitaan, olisin halunnut pärjätä ilman. Siitä se lähti sitten luistamaan. Paita valmistui eilen. Se on valkoista trikoota punaisilla koristenauhoilla. Kalula- aukko on ihanan neliön muotoinen.
Ja hihoissa on reiät.

On se hauskaa taas palata kouluun. Paikalla on vaan puoli luokkaa. Ihana tunnelmainen.


On jotenkin ikävää vaan herätä siihen todellisuuteen, että läksyt, kokeet, kirjailijakansio.

Kirjailijakansio on apina harteilla.

Hyvästi, lapsukaiset

Ja sitten vaan leipomaan.

Perjantai oli viimeinen päivä TET- jaksosta. Viimeinen päiväni noteerattiin siten, että sain kortin. Siihen oli painettu pieniä ja isompia sormenjälkiä sormiväreillä. Jokaisen nimi, mutta ei kaikkien jälkiä. Mutta ideahan on hellyyttävä. Jäljille on piirretty jalat ja naamat.

Lähtö sieltä tuntuu olevan kivuton. Olen viettänyt päivän vahtien sitä alle puolitoistavuotiasta.
Niin suloinen. Nyt silitän päätä vielä viimeisen kerran. Käsi heiluttaa minulle. Sitten mieli on valmis unohtamaan. Ei itketä. Nyt vaan sitten ei tarvitse ajatella jatkuvasti taaperoita. Tuntuu hassulta palata koulumaailmaan, missä kaikki yrittävät olla aikuisia.


Eilen minun piti tehdä pestoa. Basilikamme on vähän kasvanut siitä pienestä ruukkukoosta. Parmesaania, pinjansiemeniä, oliiviöljyä, valkosipulia. Suolaa ja pippuria. Olen saanut epätoivon valtaamana sekoitettua nämä tehosekoittimessa ja sitten vielä pilkkonut sitä veitsellä. Se olisi valmista. Jääkaappiin. Kun avaan jääkaapin oven, sieltäpä hyppää jotain. Astia on laskeutunut ylösalaisin lattialle. Onneksi se oli muovia. Kestää hetki, ennen kun alan siivota peston murhapaikkaa. Sitä on lentänyt seinillekin. Jotenkin onnistun pelastamaan osan siitä, mikä oli jäänyt vangiksi astian sisälle. Ketuttaa kyllä.

Tänään herään onnellisesti vasta kymmenen jälkeen, nähtyäni unta. Unessa on aika ihmekeksintö. Rakeita, jotka veteen pudotettua saavat sen myrskyämään. Mielenkiintoinen mielikuvituksen tuote, mutten enää haluaisi melkein hukkua omaan aiheuttamaani aallokkoon.

Täksi päiväksi rakas taloyhtiömme onkin merkannut peukalonpyörittelytalkoot. Olen sangen vastahakoinen. Äitin kanssa sitten siistimään pensaita, ja lähden sisälle.

Focaccia ja omenapaita.

Omenat ovat pudokkaita. Yhdestä omenasta ei paljoa jäljelle jää, koska huonoja kohtia on niin montaa. Ei sekään ole kovin mukavaa, kun omenan kannasta löytyy kolme ötökkää. En pidä niistä pudokkaista lainkaan.

Focaccia- leipä onnistui muuten hyvin mutta siihen tuli ripoteltua suolaa vähän liikaa. Ravintoneuvojapelleilijät olisivat kauhuissaan.

Omenapaitaikinaan olisi voinut laittaa vähennän jauhoja, tasainen kansi on toive vain. Silti se maistuu sitten hyvälle, omenat ovat muuttuneet kamalista herkullisiksi. Ylivatkatulla kermalla kyllästetty vaniljakastike se sen kanssa maistuu.


Voi elämäinen, minä täyttää 15 ylihuomenisena.

Sen massaisen ''haastelun'' vastaukselliset

Kappas. Täältä löytyi sellainen iloinen haasteentapainen.

Eiköhän tämä nyt sitten ala tästä.

Haasteen säännöt

1# Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään

2# Pitää myös vastata haastajan 11 kysymykseen

3# Haastetun pitää tehdä 11 kysymystä uusille haastetuille 

4# Pitää haastaa 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa

5# Ei takaisin haastamista

11 Faktaa minusta 

1. Minua ei ole ikinä voinut mieltää normaaliksi. Aina on jokin poikkeava seikka, liittyy se sitten mihin tahansa.

2. Minua ei juurikaan kiinnosta koulunkäynti, jätän kaiken aina viimeiseen iltaan, mutta saan silti hyviä arvosanoja.

3. Minulla tuntuu olevan useampi persoona. Aliarvioin itseäni, mutta toisaalta mielessäni on myös hyvin ylimielinen sopukka, mutta toisaalta olen hyvinkin suvaitsevainen mutta toisaalta en... Minusta on hankalaa
tehdä mitään yksiselitteistä selkoa.

4. Jos pitäisi valita, olisinko sokea vai kuuro, olisin varmaan mielummin sokea, koska äänet musiikista läheisten ihmisten turvallisiin ääniin ovat tärkeämpiä kuin se mitä nään silmälasien läpi.

5. Minun on vuosi vuodelta hankalampi yrittää keksiä, mitä haluan syntymäpäivä- ja joululahjaksi. Olen kuitenkin materialisti.

6. Aloitan usein innostuneena projekteja, jotka sitten jäävät lattialle lojumaan.

7. Pidän piirtämisestä, vaatteiden suunnittelusta ja kaikesta luovasta.

8. Haluaisin rummut. Ja basson. Samantien kaikki mahdolliset bändisoittimet. Mutta en missään nimessä enää haluaisi soittaa bändissä.

9. Mielestäni ihmiset, jotka halveksivat Suomea ja haluaisivat muuttaa pois täältä voisivat heittää itsensä roskiin.

10. Haluan kahdesta neljään lasta, mielummin neljä. Molempaa sorttia. Olen jo miettinyt nimiäkin, ehkä liian varhaista?

11.Ennusteeni hiusteni värin muuttumisesta on huono. Olin pienenä blondi, mutta aikuisena tulen luultavasti olemaan brunette. Nämä ovat jo siihen suuntaan kovaa tahtia tummumassa.

Haastajan 11 kysymystä:

1. Oletko syvällinen?

Olen. Monesti seinää tuijottaen mielessä pyörivät vähän suuremmat asiat kuin kynsilakka.

2. Mitä mieltä olet aaseista?

 Minulla on lämmin muisto yhdestä aasista, jolla pääsin pienenä ratsastamaan Ranuan eläinpuistossa. Ne ovat väärinymmärrettyjä eläimiä.

3. Käytätkö koruja?

Kyllähän minulla joskus kaulasta sellaisia roikkuu, jos vyöt menevät rannekoruista niin ne ovat sitten lempikoruni.

4. Montaako kieltä osaat, ja mitä?

 No, ainakin olen opiskellut neljää ja sitten kotosuomi. Niistä osaan suomea, englantia, jotenkin sitä ruotsia, jotenkin sitä japania ja maistiaisia venäjästä.

5. Seuraatko jotakin sarjaa tvstä, jos seuraat, niin mitä?

MasterChef Australia näin ainoana säännöllisenä, toivottavasti Hayden pääsee pitkälle.

6. Tiedätkö mitä maanis-depressiivinen tarkoittaa?

Kuulostaa joltakin uppopaistetulta, eli masentuneelta.

7. Entäs kompensointi?

Tasoittamista?

8. Jos olisit eläin, mikä eläin olisit? Perustele.

Jänis. Katoaisin maastoon, en tappaisi muita. Huolehtisin pienokaisistani. Lajitoverini olisivat siliteltävinä kodeissa, kun samaan aikaan jyrsisin omenapuita talvella ravinnon puutteessa.

9. Jos olisit jäätelö, mikä jäätelö olisit ja miksi?

Turkinpippurijäätelö. Toiset rakastavat, jotkut eivät voi sietää. Kuori voi antaa tyystin erilaisen mielikuvan, kuin mitä pehmeä sisus. Kun jatkat matkaa voit löytää jotain yllättävää, jos et ollut aiemmin tutustunut kyseiseen jäätelöön.

10. Uskotko Jumalaan tahi siihen että jokin ylempi voima ohjailee maailmaa ja määrää esim. moraalilain?

Oikeastaan en. Uskon siihen, että asiat tapahtuvat tai ovat tapahtumatta. Ei eläimillä ole moraalia, se on tämän isoaivoisen ihmisen keksintö. Ei ole oikeaa tai väärää, niin vain halutaan uskoa. Käsite ''Jumala'' on keino sulkeutua todellisuudelta.

11. Minkälaiset ovat lempisukkasi?

 Sellaiset vähän paksummat missä on Suomen lippuset <3

11 kysymystä uusille haastetuille:

Jos niitä olisi.

Haastan 10 bloggaajaa, niinhän sinä luulet.

Päiväkodissa

''Ookko äy-y uumimaaimassa?''

Maanantaista on lähtenyt käyntiin TET- jaksoni. Olen siis päiväkodissa. Kävin samassa rakennuksessa itse esikoulun yhdeksän vuotta sitten.

Olen kaikista pienimpien parissa. Ikähaitari on vuodesta ja kolmesta kuukaudesta kolmeen vuoteen.

Niinkin pienet lapset ovat yllättävänkin omatoimisia. Osaavat pukea suurimmaksi osaksi itse. Takkeja on pitänyt kyllä päälle auttaa. Että nämä ovatkin pieniä. Kun kumartuu sulkemaan vetoketjun odottavat paikoillaan ja tuijottavat nappisilmillään.

Pääasiassa leikkivät nätisti, mutta pitää vahtia samassa huoneessa konfliktien välttämiseksi. On se kummaa, miten sellainen leikki on hauskaa. Nyt leikitään että syödään. Sitten leikitään että mennään nukkumaan. Sitten mennään taas syömään.

Ulkona oleminen on mukavaa. Pirpanat tuntuvat olevan suloisimmillaan ulkona kirmatessaan värikoodatuin liiveinensä. Olen saanut viettää aikaa nostellen näitä todella kevyitä ihmisiä pikkulasten keinuihin ja antaen ''isot vauhit''. Ovat nämä vaan suloisia.

Tänään jouduin saarretuksi. Eräs tuli kirjan kanssa ja pyysi lukemaan. Muutkin pikkuihmiset löysivät nopeasti paikalle. Yritin kyllä sitä ääneen lukea, mutta kirjan sivut kääntyivät liian nopeaan tahtiin. Tärkeää ei tuntunut olevan juoni, vaan se että tunnisti kuvasta pikkumyyn.

Yksi tytöistä tuntuu olevan jotenkin kiintynyt minuun, kun istun lattialla tulee halaamaan ja tykkää ottaa sormistani kiinni. Osa tuntuu olevan kiinnostunut, tuijottaa. Osa taas ei muutoin kiinnitä huomiota paitsi sitten, kun se vetoketju ei vaan mene itsestään kiinni.

Vielä seitsemän päivää. Katsotaan ovatko lopuksikin näin suloisia.

Pimeys tuo turvaa

Kunhan ei ole karhuja.

,,Huomasin tuossa juuri että samat tapahtumat toisen näkökulmasta ovat tavallaan vähän pelottavaa luettavaa. Tämän aiheutti tämän blogin kirjoittelija, ystäväinen. Olen Lammas. Tavallaan se on karmivaa huomata, että toisillakin on ajatustoimintaa. No ei, se on ilmeistä.,,

Mutta niin. Olemme olleet tässä siskoni kanssa kahdestaan kotona, vanhemmat ovat olleet työmatkalla. Tämä ei ole aiheuttanut ongelmia, osaamme kyllä kävellä kauppaan ja ruokkia itsemme oikealla ruoalla, ei mitään eineksiä tai tilauspitsaa. Eilen mieltäni tosin sai masennettua se, että tomaattikastikkeesta tuli syömäkelvotonta. Valkosipuli kerkesi kärventyä. Maku tunki liiaksi läpi. Lihapullat saivat olla yksinäisiä spagetin päällä. Kastike oli sitten pelkkää ketsuppia.
Siinä ei ollut yhtään sipulia... Kamalaa.

Eilen kävimme vartin kävelymatkan päästä löytyvässä kaupassa. Pimeä oli jo kovasti laskemassa. Pimeässä tuntee selvästi olevansa puheliaampi. Jotenkin se, että on pimeää luo turvallisuuden tunnetta. Ainakin jos katulamput hehkuvat, et ole yksin ja voit kuulla liikenteessä harvakseltaan syntyvää ääntä. Kyllä siinä sai purettua sydämeltään mopoja ja muutakin. Ja kaikki oli yksinkertaisen ihanaa. Ilma ei ollut kuuma eikä kylmä. Taivas on tumma, mutta pieni valokajo siintää yhä. Katulamput värittävät lämpimästi puita. Maassa on keltaisia lehtiä. Kuulet niitä kiireettömiä ajoneuvojen ääniä. Ihanaa.

Tämänpäiväinen kauppareissu sijoittui päivänvalon aikaan. Matkaa oli tuplaten enemmän. Valoisassa ei puhekaan luista. Mutta saahan aikaa taas ruveta kuvittelemaan epämääräisiä. Miten auttaisi jotakuta, joka tulisi vastaan jos tämä olisi tajuton. Miten repisi hihansa irti ja sitoisi haavan. Pitäisikö soittaa ambulanssi vai riittäisikö taksikyyti terveyskeskukseen. Ajattelen jotenkin usein näitä polkuja.

Kaupasta ostamme vihanneksia, kanaa ja nuudeleita ruokaa varten. Oli suunnitelmissa poimia mukaan kauppoihin palannutta hopeatoffeeta. Ammottavan tyhjä aukko karkkihyllyssä kertoo kyllä, miten sitä oli odotettu. Jäimme ilman pussia. Käymme toiveikkaina viereisessä kaupassa, mutta tulos on yhä nolla. Ostamme sitten kuitenkin turkinpippureita. Kassalla sitä saa todistaa sitä, miten kassa ei myykään alkoholia päihtyneelle miehelle. Jokseenkin kummaa, vaikka sitä sanotaankin ettei myydä, mutta että se pitää paikkansakin.

Kun olemme kotimatkalla, yhä Petosen keskustassa, vastaan kävelee mies. Siskoni ja minun kohdalla hän sanoo ''Tytöt on kauniita, tytöt on kauniita'' Karmivaa. Ei varmaan ole kaikki kotona.
Hälytysajoneuvo laittaa pillit soimaan. Tuntuu jotenkin niin Petoselta.

Nyt on jo pimeää. Talo tuntuu pesältä.

Kalaa ja puukkoja

Kalaryssäys ja työntekoa

Aamulla täytyi saada kammettua itsensä ylös sängystä aivan kohtuuttoman aikaisin. Kahdeksalta.
Se olisi sitten kalaryssäykseen lähtö.

Vastahan olivat nuo elonkorjuumarkkinat (tai kuten on ilmaistu, elonkerjuumarkkinat) joten oli vähän yllättävää että heti uutta pukkaa.
Alue oli täynnä paistettuja muikkuja. Paistettua lohta. Muikkuja. Hunajaa. Lohta. Muikkuja. Hunajaa. Puukkoja. Maissia. Talkkunaa. Muikkuja.

Se on aina jokseenkin häiritsevää, kun samaa tuotetta myydään samaan hintaan siinä viereisessä kojussa. Kumpaa kannattaa kannattaa?

Puukkoja. Puukkoja on hyvä käyttää, niillä on mukava vuolla. Meillä on hyvä puukko, mutta joskus käytössä tarvittaisiin kahta yhtä aikaa. Moraa ei kelpuuteta. Siispä pelottavalta mieheltä mennään puukkoa ostamaan. Pyödällä on näytillä pieni puukko. On se vaan söpö.
Muovipussiin käärityn ostoksen kanteleminen vaikuttaa kuulemma jokseenkin häiritsevältä.

Jostain pitäisi nyt hankkia ravintoa. Haluan muikkuja. Haluan myös noita paistettuja vihanneksia, kun niitä myyvät siihen kylkeen. Annos näyttää valtavalle. Se keikkuu epämääräisen pahvilautasen päälle ja näyttää sille, että on ensimmäisen tilaisuuden tullen valmis hyppäämään turmioonsa. Matkan pituus ei kuitenkaan sitä salli.

Poistuessamme alueelta emme suuntaakaan kotiin, vaan meidät kiikutetaan työpaikalle tekemään jotain palkkamme eteen. Yksitoikkoista, mutta kyllä se aika nopeasti menee. Kun tajunta alkaa hämärtyä, energia opoistua. Väsyttää.

Kaupassa pitää vielä käydä hamstraamassa vähän juotavaa ja ihmettelemässä, miten ihmeessä kukaan kassahenkilö voi olla niin tolkuttoman hidas.

Kotona saa sitten olla rauhassa. Tulen piirtäneeksi.

Morten Harket se luulee olevansa. Aito norjalaissöpöläinen vie kyllä voiton.

Rippileiri 24-31.07.2013

Ensimmäinen leiri ikinä.

Olihan tuota jo koko kesä odotettukin. Pelätty. Pohdittu.

Sitten tuli aika, jolloin matkalaukullinen kansa odotti bussia saapuvaksi kirkon parkkipaikalla. Kuljetus lähtikin. Kohti paikkaa, joka olisi koti seuraavan viikon ajan. Ajatuksia leijailee. Ajatuksia siitä, miten säilyttää mielenterveys niin hengellisellä leirillä.
Ikkunasta näkee metsää, sisällä erilaisin ilmein varustettuja ihmisiä. Tie nieleytyy ajoneuvon alle.

Tulee risteys, tienviitassa kerrotaan matkaa Hirvijärvelle olevan kahden kilometrin verran. Asfaltti päättyy.
Siinä se leiripaikka sitten on. Paikka josta ei karata.

Aiempi ryhmä ei ole vielä paennut tieltämme. Laukut on siis jätettävä varkaiden armoille, katoksen alle. Toivon, että kukaan ei pihistä arvotavaroitani.

Ennen kuin pääsemme katsomaan sellejämme, nostamme lipun salkoon, käymme toteamassa että ruoka on parempaa kuin koulussa ja istumme kappelissa. Stalkkaamme toisiamme ja yritämme muistella nimiä.

Tulee sitten sekin aika, kun meille kerrotaan että voimme majoittua. Se on lohduttavaa kuulla. Lähdin leirille kahden kaverini kanssa. Menemme toki samaan huoneeseen. Lisäksi kaksi oikein mukavaa ja mielenkiintoista immeistä tulee samaan huoneeseen. Hieno porukka oli meillä siellä, tosiaan.
     Pääsen tekemään sen, mitä olen odottanut. Levittämään lakanani sänkyyn. Tulee siitä niin kotoisa olo.
Vaatteet löytävät paikkansa kaapista ja laukku sujahtaa sängyn alle. Kaikki on niin täydellisesti organisoitu.


Joka päivä lämmitetään sauna. Joka päivä saa käydä peseytymässä ja ennenkaikkea uimassa. Uiminen osoittautuikin mielenkiintoiseksi. Jostain syystä kaikki tuntuivat pitävän vettä jääkylmänä. No, ensimmäisenä päivänä kun sinne meni, niin siellä viihtyi kun oli itsensä turruttanut kylmään. Mutta se oli silti tarpeeksi lämmintä. Seuraavina päivinä vesi oli jo lämmennyt niin, että ei tarvinnut turtua. Silti kaikki sitä kylmänä pitivät, viivyttelivät tikkailla kauhuissaan. Pitäisikö tuonne varpaat kastaa.



Leiriolympialaisista muodostuu tärkeä osa päivää. Isoset ovat kieroissa mielisään kehitelleet kaikenlaista mukavaa.
Ensimmäisen päivän laji oli jotain sekavaa ja kaikki saivat siitä täydet pisteet.
Myöhempiä lajeja olivat huutojuoksu, lappusien etsintä sekä vedenhaku.

Huutojuoksu. Pitäisikö huutaa? En minä muista miten huudetaan. En osaa huutaa. Idea on kuitenkin yksinkertainen. Huuda, juokse kenttää ympäri. Kun ei enää kuulu pihausta, pysähdy. Henkeä ei saa vetää. Suusta pääsee ulos epämääräinen ''aaaaaaaaaa'' kun juoksen. Se on hyvin häiritsevä hetki. Kaikkien katseet kiinnittyvät aina siihen, kuka juoksee.
Meidän tiimimme meni sitten voittamaan sen, herra isokeuhkon ansiosta.

Lappusien metsäsestä nouto. Tämä oli ehkä lempilajini. Heitetään noppaa pelilaudalla. Kuutonen tuli. Viereisessä harvapuisessa, pienessä metsänpalasessa on numerolappuja kiinnitettyinä. Sieltä etsitään oma. Kaikilla ryhmän jäsenillä on käsi kädessä. Lapun toisella puolella on numerosarja ja sana. Ne pitää painaa mieleen. Sitten palataan isosen luo. Kerrotaan, mitä lapussa luki. Kun menee oikein, siirrytään seuraavan luo. Tämä antaa jonkin tehtävän.
Tehtäväksi saimme muunmuassa kolmen punaisen esineen etsinnän, Viisi kertaa isosen kumarruksen, kuusi kertaa vesihiisisihisihississä- sanomisen, puolen minuutin odottamisen, maassa uimisen sekä ''käykää lisäämässä deodoranttia'' Minkä johdosta päädyimme poikien puolelle ja herra katsoi asiakseen suihkuttaa sitä axea kaikkien päälle, niin että tuoksuin sen jälkeen aika miehiselle.
Jos olisimme löytäneet viimeisen numeromme, olisimme luultavasti voittaneet. Nyt tulimme toiseksi.

Vedenhakuhan oli kanssa mielenkiintoinen tehtävä. Meille ei etukäteen kerrottu muuta kun että siinä saattaa sitten vähän kastua. Tuossa on sitten ämpäri. Sitä ei saa liikuttaa. Tuossa on järvi. Ämpäri pitää täyttää vedellä. Yksi kerrallaan joukkueesta menee ja hakee vettä vaatteillaan, hiuksillaan, suullaan, millä vain voi. Onneksi sattui mukaan ballerinat. Ne vetävät mukavasti vettä. Se hieno tunne. Ryntäät veteen, kastat pääsi sinne, otat suullisen vettä, täytät kenkäsi vedellä ja hoippuroit ylämäkeen ämpärin luo. Suusta pärskäytät vedet saaviin, sitten kengistä ja sitten pääsee puristelemaan vettä irti hiuksista ja housunlahkeista. Ämpärimme täyttyy hyvää tahtia. Kengät ovat hyödylliset tähän. Voitamme.


Laulaminen leirillä oli hauskaa. Tämä ryhmä kehtasi oikeasti laulaa, vaikka ensimmäisissä tapaamisissa kukaan ei kehdannut. Tunnelma oli hyvä. Oli muutama laulu, joka haluttiin aina uudelleen. Kirkkaimpana tähtenä ''Tuu mun vaimoksein'' joka oli huvittavaa kuunneltavaa. Lopun Tuu mun vaimoksein/mieheksein oli ihanan sekava, kun desipelit nousivat. Pojat halusivat äänellään hukuttaa mieheksein- huudot jaa toisinpäin. Se oli hauskaa. Oli se hyvä kappalekin, ei kovin uskonnnollinen.


Oppituntejakin siellä yritettiin pitää. Ne olivat sanalla sanoen tylsiä. Töherten vihkooni ja kirjoitan siihen useita kertoja sanan evoluutio.
Jokapäiväinen kirkko ja ainainen jeesustelu olivat välillä ahdistavia. Tuli semmoinen olo, että tätä yritetään tunkea korvista ja syöttää jonakin hankalasti nieltävänä. Se, miten kaikki eivät tunnu olevan ihan järjissään. Ja kaikki luulevat, että koska olet kristitty, olet harras sellainen. Se, kun kaikki liittyy raamattuun. Kun ohjaajat ruokapöydässäkin keskustelevat raamatusta.
Eikö näillä ihmisillä tosiaankaan ole elämää?

Voin kylläkin rehellisesti sanoa, että yhden asian saivat minuun tartutettua.
Nuhan.

Ja saihan tämä rippikoulu minut pohtimaan yhtä asiaa.

Pitäisikö erota kirkosta aikuisena?

Ihmiset ovat uteliaita mikäli uskomme piikkiä

Kiitoksia, pikkuiset

Kai sitä voi mainostustakin mainostaa. Eilisen mainostuksen seurauksena lukijamäärässä tapahtui piikki.

Taitavat olla kaikki piilostalkkereita, mikäs siinä.

Mielenkiintoinen havainto vangittuna.

 

 

 

 

Mistä näitä ihmisiä oikein ilmestyy

Eikä yksikään päivä ole mikään ''normaali''

Sarjassamme epäonniset aamut
Ei, en onnistunut herättämään talon väkeä aamulla. Olivat jo valmiiksi hereillä.
Sitä ottaa maitopurkki kädessä lasia kaapista. Tökäisee samalla karahvia, se alkaa pudota. Ei sitä ymmärrä, ennen kuin se on sirpaloitunut monen muunkin astian kohtaloksi koituneeseen keittiön laattalattiaan.
Se olisi sitten vartti siihen, että poimii ja imuroi sirut pois kulkuväylältä.

Yhteiskuntaoppia.

Kotitaloutta, omenapaita. Tästä pääsee pain kautta teletappeihin. Lastenohjelmien ruodintaa, miten niiden taso on laskenut. Eeppisesti dubattuja lastenohjelmia.

Matiikkaa.

Ruotsia, viimeinen verbikoe. Ei mennyt kovinkaan hyvin. Ensimmäinen meni hyvin, toinen ei, kolmas täysillä ja nyt oli onneksi viimeinen.

Uskontoa.

Aika lähteä koulusta. Jäädä odottamaan bussia. Kello tulee viisi yli. Bussi on myöhässä.
Aika jatkaa kulkuaan.
Sieltä se bussi saapuu. Nousen kyytiin, matkalippu tyhjenee. Tämä vuoro on tapansa mukaan täynnä. Pääsee sitä istumaan kuitenkin.

Katsoisiko ulos ikkunasta vai tuijottaisiko roskaa lattialla?

Päätepistettä lähestyttäessä vilkuilee kelloa. Kello viisitoista kolmekymmentäkolme pääsee karkaamaan paikalta.

Kauppahalliin. Lähden tottakai kiertämään väärään suuntaan. Patonkipaikka. Jonoa. Alan huolestua ajan riittämisestä. Olen siinä juuri maksamassa kun päivän ensimmäinen ihminen ilmestyy yllättäen paikalle. Sehän on sisko. No hei, kiva että pääsit etuajassa. Läikytänpä tässä vahingossa hieman kokista lattialle.

Kyllä minä kerkeän. Löydän puistosta hyvän istumapaikan saaliini tuhoamiseen. Päivän toinen ihminen ilmestyy paikalle. Tyyppi japaninkurssilta, jonne olen siis menossa. Varmistelee siinä että, onhan kurssi olemassa, kun ei ole saanut viestiä.

Kun olen saanut nälän lannistettua jatkan matkaani kohti kansalasopistoa. Liikennevaloissa vastaan kävelee päivän kolmas ihminen. Moi! Oletko TET- paikkaa kysymässä? -Ei kun mulla on japaninkurssi. -Ai jaa, okei.

Sisällä yritän sitten aloitella matikanläksyjä. Tunnenpa oloni epäsosiaaliseksi.

Meidät päästetään sisään. Otan paikkani vaikka tuosta kohtaa. Edellisvuoden kanssani istunutta ei näy. Harmillista. Viereeni istuu teollisuusvakoilija. Ihan mukava porukka. On neljäkin uutta ihmistä. Tunnen sen hieman ahdistavaksi, että olen ainoa alaikäinen paikalla.

Pääasiassa tunti koostuu kertaamisesta, esittelyista ja siitä, miten kukaan ei oikein ymmärrä miksi opettajamme ei yhtäkkiä enää suomenna puheitaan. Me emme ole niin hyviä, että ymmärtäisimme.

Positiivinen yllätys on ulos käveltyäni päivän neljäs ihminen. Lähti keväällä koulustamme, vuotta vanhempi. Se jälleennäkeminen saa olotilan ponnahtamaan monia asteita ylemmäs. Harmittavaa, että pitää keretä bussiin, olisin mieluusti jäänyt siihen sössöttämään vielä pidemmäksi aikaa.

Se olisi sitten kotia. Onneksi huomenna on kymmeneenmeno.

Koulun ainekirjoitus, kauhutarina

Hiljaisuus on ääni jonka kuulen

Tänään on todella kuiva ja helteinen päivä. Voisimme varmaan mennä uimaan sitten, kun vanhempani tulisivat takaisin pellolta. Yksin olisi ikävä mennä eikä tässä lähistöllä asu ketään samanikäistä. Minut on taas jätetty yksin kotiin. Minusta kun ei ole työhön pellolla. Olen liian nuori. Olisihan se mukavaa, että joku olisi täällä kanssani. Meillä on kylläkin kissa, mutta ei siitä ole leikkimään kun se vain pyydystää rottia. Sisälläkään ei ole tekemistä, ei meillä ole varaa leluihin eikä isä osaa niitä veistää.

On kulunut jo kymmenen tuntia siitä, kun äiti aamulla kertoi, mitä minulle jätti syötäväksi ja sulki oven perässään. Kyllä heidän pian pitäisi palata. Koska asumme pohjoisessa, kesällä aurinko ei laske. En edes huomannut, miten aikaa on kulunut. Ehkä isä ja äiti eivät myöskään ole huomanneet ajan kulua. Avaan natisevan ovemme ja lasken jalkani kuivalle mullalle. Yksikään ruohonkorsi ei liiku. On peilityyntä. Näen vasemmalla järven, jonka vesi ei enää näytäkään kutsuvalta. On omituisen hiljaista, kun tuuli ei humise puissa eivätkä linnut viserrä. Kuulen vain oman hengitykseni, kun paljasjaloin lähden pellolle.

Minusta tunutuu todella oudolta. Aivan kuin jotain pahaa olisi lähellä. Mutta minulla on vilkas mielikuvitus. Olen tullut pellolle. Siellä ei ole ketään. Ei edes variksia. Yritän pitää pienen äänen pääni sisällä kurissa. Pohdin. he voisivat olla ladolla. Nopeutan askeliani. Vilkuilen taakseni. Mitään ei tapahdu.

Kuulen pienen rasahduksen ja säpsähdän. Tunnen jalkapohjieni alla risun. Sydämeni hakkaa tiheää tahtia, kun juoksen loppumatkan ladolle. Minulla on entistä huterampi olo. Olen tullut vanhan, harmaan ja osin lahonkin ladon eteen. Kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin, kun asetan käteni kahvalle, josta törröttää naula. Ovi narisee. Silmäni rävähtävät auki ja minua oksettaa. Lysähdän maahan.

 Kymmenen senttiä lattian yläpuolella on varpaat. Katosta roikkuu naru ja narusta roikkuu mies. Minun isäni. Hän on alasti ja hänen kehossaan on useita vertavuotavia puukoniskuja. Hänen päästään törröttää kirves.
Hän on kuollut. Yritän saada jalkani liikkeelle. En voi jäädä tähän. Isä ei selvästikään ole tappanut itseään. Tappaja voi olla lähistöllä. Minun on löydettävä joku. En tiedä, missä äiti on. Kaavin rippeeni maasta ja lähden juoksemaan huterasti. Naapurin talo ei ole kivenheiton päässä, mutta juoksen koko matkan vihamielisen näköisen metsän viertä. Hengästyttää. En voi pysähtyä. Olen yksin. Juoksen ikuisuuden. Kaadun. Nousen. Näen naapurin keltaisen puutalon. Näen ikkunasta pitsiverhojen lomasta sisään keittiöön. Huokaisen. Näen sisällä hahmon. Lähestyn ikkunaa täristen. Painan sormeni lasille. Kauhea totuus paljastuu. Naapurin niskassa on punainen, syvä juova. Hän ei liiku. Hänen päänsä roikkuu luonnottomasti. Hänkin on kuollut. Alan hyperventiloida.

Olen taas ottanut jalat alleni. Kylällä on pakko olla joku. En voi olla yksin. Pieni ääni päässäni vakuuttaa, etten ole yksin, sillä en se minä heitä ole tappanut. Äkkiä kuulen oksien rasahduksia, jotka eivät ole aiheuttamiani. Pysähdyn siihen paikkaan. Metsä jatkaa rahisemistaan. valahdan alas. Nostan käteni niskani päälle. Niin minut on opetettu toimimaan, jos karhu hyökkäisi. Olen kuitenkin melko varma siitä, että rahisija ei ole karhu.

Rahina lakkaa, mutta en nosta päätäni. Tunnen vaimean maan tömähtelyn, kun jokin alkaa lähestyä. ''Kulta!'' kuulen tutun äänen. Äidin äänen. Ponkaisen ylös maasta ja juoksen suoraan äidin syliin. Hänkin tuntuu hysteeriseltä. Kyyneleet putoavat hiuksiini. Tärisemme molemmat siinä. Olemme onnellisia, ettemme ole yksin. Mutta emme ole myöskään kaksin.

Tuo olio, joka juuri hyppäsi äänettömästi eteemme ei ole ihminen. Se ei ole eläin. Äiti kiljuu korvaani. Itse en osaa kuin tuijottaa tuota mädäntynyttä neliraajaista päätöntä, löyhkäävää otusta. Ei, olin väärässä. Se on ihminen. Kauan sitten kuollut ja kuopattu ihminen. Elävä kuollut. Äiti koppaa minut mukaansa. Hän lähtee juoksemaan. Olen kykenemätön tekemään mitään, mutta huomaan kyllä, että neljällä raajalla etenevä elävä kuollut on nopeampi. Juokseminen ei auta mitään. Vain sadan metrin jälkeen tuo mädäntynyt ruumis saa meidät kiinni. Uskon loppuni tulleen, kun se hyppää meitä kohti. Mutta se ei välitä minusta. Se hyökkää äidin kimppuun. Äiti kiljuu, potkii ja lyö. Minä en kestä vain katsoa, kun äitiäni tapetaan. Menen repimään äitiä kynsivää otusta pois. En voi menettää äitiäni. Muuten minulla ei ole ketään. Sormeni uppoavat kauan maassa maanneeseen matojen syömään lihaan. Se on ällöttävintä mitä olen tehnyt mutta nyt ei ole aika oksentaa. Huomaan, että minusta ei ole juurikaan apua ja äidin voimat alkavat heiketä.

Vilkaisen läheiseen ojaan. Näen siellä lojuvan paksun kepin. Siitä voisi olla apua. Pinkaisen matkaan. Vain muutama metri. Nyvin keppiä. Se on painava. Saan sen kuitenkin ongittua ylös. Juoksen takaisin. Onneksi keppi on terävä. Yritän seivästää olion. Olen varma, että jos sillä olisi pää se vain nauraisi säälittävälle räpellykselleni. Pää. Tietenkin. Kyllä se keppi uppoaa kaulaan paremmin. Survon kepin sisään otuksen kaulasta. Tungen sitä syvemmälle. Ruumiin läpi oleva keppi estää sitä liikkumasta. Se kaatuu maahan ja jää siihen sätkimään.

Puhallan ilmat keuhkoistani. Kuusien verhoama metsä ei näytä vieläkään turvalliselta. kuulen vaikerrusta. Äiti. Äiti vakuuttaa olevansa kunnossa. Se olisi uskottavampaa, jos hänen naamassaan ei olisi syviä naarmuja. Jos hänen huulensa ei olisi halki. Jos hän ei makaisi maassa näyttäen siltä, että siitä ylös nouseminen on mahdotonta. Meidän on päästävä pois. Vereslihaista olentoa ei välttämättä yksi risu kauan pidättele. Tartun äitiä käsistä. Yritän kiskoa hänet istuma- asentoon. Hän irvistää, mutta pyrkii salaamaan vammansa minulta. Hän istuu nyt. Siirrän hänen veren tahraamaa hamettaan niin, että näen hänen jalkansa. Se on poikki. Luu on murtunut. Tuore veri virtaa sammalpeitteeseen. Tällä jalalla ei paeta. Emme pääse pois. Emme pääse turvaan. En tiedä mitä tekisin. Peitän kasvoni löyhkääviin käsiini.

Hetken on hiljaista. Ei tuule. Kuulen vain hengityksemme. Sen hiljaisuuden rikkoo ääni. Kamala ääni. Raastava ääni. Edestäni kuuluva ääni. Näen. Kuuluu kirkaisu. Se lakkaa tukahtuneesti. Näen äidin. Näen isän. Kuolleen isäni. Hän on vieläkin viiltoja täynnä. Pahinta ei ole pään kirves. Pahinta on hänen hampaansa. Ne ovat veressä. Uponneet äidin kaulaan. Isän silmät. Ne hehkuvat punaisina. Äiti. Äiti on kuollut. Isä tappoi äidin.Ilmaa halkoo huuto. Se tulee minun suustani. Karmeaa. Ei. isä ei voinut. Ei äitiä. Mutta isän ei pitäisi olla edes elossa. Hän katsoo. Katsoo minua. Päästää irti elottomasta ruumiista. Sydämeni lyö. Liian nopeasti. Lakkaan hengittämästä. Tärisen. Itken. Turmeltu ruumis, jota joskus kutsuin isäksi. Se tuijotus. Se on nälkäinen. Se päästi irti äidistä. Se havaitsi jotain parempaa. Tuoreempaa lihaa.


Onhan tässä asiota, jotka nyt myöhemmin muuttaisin. Oikeastaan en pidä zombiosiosta, lukuunottamatta viimeisen kappaleen loppuosaa. Olisin voinut korostaa enemmän lapsenomaista pelkoa. Sitä tunnetta, kun olet yksin. Kun ajatukset alkaavat laukata. Hengitys alkaa muuttua pinmalliseksi ja tiheäksi. Ongelmista ja liiasta juoksemisesta huolimatta sain tästä arvosanaksi 10 ja korjaustarralapun sen vieressä.

Revontulia ja maanantaita

Revontulia! Ihan oikeita!

Perjantaina lähdettiin. Veneellä Vatasen saareen. Siellä on melko tuore mökki, jossa saa yöpyä kuka tahansa.

Suunnitelma oli mennä sinne, odottaa että tulee pimeää ja nähdä revontulia, sitten nukkua ja herätä.

Vielä on valoisaa. Nuotio on mukava sytyttää. Puut ovat kuivia ja kiinteitä. Laadukkaita. Omat kirveeniskuni eivät saa halkaistua niitä. Pelkään, että osun ohi, voimaa ei tule varattua tarpeeksi.
Tuohi syttyy nätisti. Pian nuotio jo roihuaa.

Kolme puuta vierekkäin. Ponnistan kannosta ja kiilaan jalkani kahden puun väliin. Sieltä on mukava katsella. Otan kuviakin sieltä käsin.

Hämäräkin alkaa hiipiä, aurinko laskea. Vene lipuu kahden matkustajansa kera muutaman metrin rannasta, kaislikkoon. Kalastavat. Sillä välin toiset tuleen tuijotellen. Seitsemän ahventa. Hämärä jo on kun ne paistuvat halsterissa. Et näe, ovatko ne jo kypsiä. Ahvenia.

Kalan jatkoksi makkarat. Tirisevät. Poksahtelevat. Ensimmäiset tähdet ovat nähtävissä.
Täältäkin käsin näkee Puijon tornin. Se on valaistu. Tyynen veden pinnassa näkyy heijastus. Puijontorninsilta.

Taivaanrannassa kajastaa enää heikko oranssi hehku. Taivaalle on syttynyt useita tähtiä. Voit jo nähdä lupaavan häivähdyksen.

Taivaalta erottaa otavan, sepäs näyttääkin suurelta. Kuinka se voikin. Viimeisetkin taivaanrannan kajot painut pois näkyvistä. Punainen valo vilkkuu kaukana.

Kello tulee yhdentoista. Siellä alkaa näkyä. Pehmeää hehkua. Vihreää.
Se liikkuu. Revontulet. Aidot revontulet. Kun niitä katsoo, ne alkavat vahvistua. Eivät ole kovin kirkkaat puoliltaöinkään, mutta ne ovat sitä mitä tultiin katsomaan. Taianomaista.

Alkaa kuitenkin nukuttaa ja vähän palellella.
Aika nostaa itsensä yläsänkyyn, jossa ei ole kaidetta.

Ja tulee aika herätä, patjan alle reunan puolelle on ilmestynyt varotoimenpiteenä halkoja. Ne suojelevat putoamiselta. Huomaavaista. En tippunut yön aikana. Olen onnellinen.


Maanantaihan alkaa hyvin. Eihän tuo ole herätysääneni. Se on muistutusääni. Muistutus kertoo minulle ''Lähden taas.'' En. En lähde. Kello on puoli kahdeksan. Näihin aikoihin pitäisi olla valmiina lähteään, puettuna, ruokittuna ja muutoinkin huollettuna. Voi helevetti.
Ei auta, vaikka yrittäisin olla nopea. En kerkeäisi kävellen. Pitää mennä pyörällä.
Ulkona muuten sataa.
Saan aikaa syödäkin. Sitten kaivan kypärän kaapista ja avaimen laatikosta. Se on näköjään sitten menoa.

Ne aamut, kun tulet kouluun likomärkänä. Kun näät ne ihmiset, jotka ovat käyttäneet sateenvarjoa. Tai saaneet autokyydin. Sokeria.

Äidinkielen tunnilla on hyvää aikaa pohtia, mikä mahtaisi olla syöttömanner. Oi, miten ihania sanoja Agricola keksikään.

Kemian tunnilla pitää tehdä esitelmiä. Ihan yksin. Aiheista yksikään ei erityisemmin innosta. Jään viimeiseksi, joten aihe, joka oli jättäytynyt pahnanpohjimmaiseksi on Parafiini ja Buli- Ää, jotain bu- alkuista. Mistään tuollaisista ole hölkäsen pöläystäkään kuullut. Toisesta tehdään kynttilöitä ja toisesta asfalttia. Yhdeksän dian esitys on valmis.

Siitä sitten pyörän kyytiinnoukkiminen. Satula on kerennyt onneksi kuivua.
Miksi. Olisin voinut mielellään olla muutaman sekunnin hitaampi. Kummittelee nyt sitten.

Jos menomatka olikin yhtä ylämäkeä niin nyt saa sitten iloita senkin edestä.

Ja kas vain, siinähän on ihminen.
Hei stalkkeri! Ihan vain koska käskit kirjoittaa, niin jaksoin tietokoneen avata! Ole hyvä!

Lähellä kotia jo pian sitten olenkin. Siinä on muutama ala-asteelainen poika. Joku niistä sanoo ''tosi nolo pyörä'' Naurattaa. Olisi pitänyt kääntyä, pysähtyä siihen eteen ja katsoa silmiin. Sanoa, että eikös asia ole nolo vasta sitten, kun se nolottaa. Minä olen todella ylpeä, kun ajelen tällä 60- 70- luvun jopolla, joka näyttääkin ikäiseltään. En voisi papempaa pyörää toivoa. Siihen olisi vielä väläyttänyt leveän hymyn perään. Mikäköhän olisi ollut senkin koviksen vasta- argumentti. Olisi ollut kivaa jäädä siihen ärsyttämään moista tyyppiä. Etenkin nyt kun tuntee itsensä niin vanhaksi.

Eipä muuta tällä erää. Lähiakoina julkaisen tänne vielä kauhutarinanikin. Odottakaa sitä!

Koulun Ainekirjoitus, Scifiaine

Väärä aikakausi

Elämä. Se on tämä. Eläminen. Se ei ole tätä. Toisten mielestä on hyvä näin. On helppoa. Minä en pidä tästä. En halua elää tekniikan kautta. Jospa olisin syntynyt aiemmin. Silloin tulevaisuuskin näytti kiinnostavalta. Silloin elämä oli elettävä. Näin olen päätellyt vanhojen ihmisten puheista. Vaikka tekniikka on jo nyt aivan käsittämätöntä, tiedän, että kukaan ei tule keksimään aikakonetta. Se on mahdotonta. Mutta jos olen väärässä, olen ensimmäisenä ostamassa lippua 1900- luvulle.

Ihmiset eivät ole ihmisiä. He ovat aivottomia. Elämä on niin helppoa, että et tarvitse aivoja. Jos tarvitset tietoa, otat vain esiin tablettisi. kerrot sille kysymyksesi. Se vastaa ihan kaikkeen. Vihaan tabletteja. Niistä ei ole muuta iloa, kuin menneisyydestä kyseleminen. Vastauksetkin tulevat puolueellisina. ''Ennen otettiin kuvia filmikameralla, joka oli työläs käyttää, kallis ja heikkolaatuinen. Nyt nämä hirvitykset on korvattu yhdellä hipaisulla toimivalla, tarkalla, tallentavalla ja kaikin puolin ylivertaisella kameralla.

Minulla ei ole ystäviä. Kaikki vihaavat minua. Kokevat kai sen, että minulla on mielipiteitä uhkana omalle pilvilinnalleen. Joopa joo. Suurin uhka tämän yhteiskunnan luhistumiselle olisi se, jos joku maapallon kymmenestä miljardista ihmisestä onnistuisi hakkeroimaan tietojärjestelmään. Kukaan ei enää tietäisi mitään. Ketään ei ole opetettu yhtään mihinkään sellaiseen. Mutta kukaan ei jaksa tai kykene siihen.

Viereisessä huoneessa laitetaan päälle musiikki. Se sekoittaa ajatukseni. Kamalaa. Miten kukaan voi tuota kuunnella. Tietokone on ainoa soitin, jota kukaan osaa enää käyttää. Ja siltä tämä nykyään kuulostaakin. Olen vasta elämäni alussa. Edessä on pitkä tulevaisuus. Ihmiset elävät nykyään reilusti yli sadan vuoden. Isoisoäitini kuoli sadanviidenkymmenenkahden vuoden iässä. Hän oli onnellinen, kun pääsi pois. Viimeiset viisikymmentä vuotta hän vain makasi laitoksessa. Siinä ei ollut mitään järkeä. Laitoksia on paljon. Todella paljon. Ja kun robotit hoitavat hommat, kaikki toimii. Ikuisesti kukaan ei silti elä, onneksi.

Tämä, mitä muut kutsuvat edistykseksi ja minä rappioksi sai alkunsa, tai alkoi kasvaa todelliseen mittaansa 2040- luvulla. Silloin ymmärrettiin, miten roboteilla voidaan korvata miltei kaikki työntekijät, paitsi ne, jotka suunnittelevat ''ihanneyhteiskuntaa'' Kun se oli päässyt huippuunsa ei enää tarvittu aivoja.

Kyllähän ihmiset jotain silti tekevät. Tai ainakin osa. Kun ei enää tarvitse huolehtia elämisestään, voi keskittyä viihteeseen. Onkin erikseen ihmisiä, jotka järjestävät viihdettä kansalle. Lukutaidottomiin ihmisiin uppoaa jos minkälainen soopa. Typeriä, tableteilla katsottavia aidon näköisiksi animoituja sarjoja. Niiden, niin kuin kaiken täällä lempiaihe tuntuu olevan menneisyyden pilkkaaminen. Miten ennen joutui jopa itse laittamaan ruokansa ja rakentamaan talonsa. Epäilen niidenkin olevan robottien suunnittelemia ohjelmia.

Turvallista täällä on. Ei ole siltoja, joilta voisi hypätä eikä junia, joiden alle heittäytyä. Kaikki turvajärjestelmät on suunniteltu niin, että kukaan ei saa itse päättää, haluaako elää vai ei. Elät, kunnes makaat laitoksessa ja kuolet mihin ikinä kuoletkin. Miltei kaikki osataan silti parantaa. Ja parannetaan. Sillä kun kuolet, et päädy taivaaseen tai helvettiin. Joskus niihinkin uskottiin.

Jos joskus kuolen, uskon kuitenkin, että jään olemaan. Tai mieleni jää. Ei tietoisesti, mutta uskon kuitenkin, että saa päättää miten on. Saa päättää muiston, mihin jää. Pääsee vihdoin sinne, minne minut on tarkoitettukin. Siihen aikaan, kun tämä oli vielä estettävissä.

Tämänlaisen tein siis scifiaineeksi, eikä tehtävänanto ollut että avaruusolioita ja hienoja pyssyjä vaan nimenomaan tulevaisuus. Oli mukavaa kirjoittaa selvästi katkeraa tekstiä. Jos nyt tuolta en jostain näin jälkeenpäin pitänyt, niin korostin ehkä liikaa aivottomuutta, tablettien pahuutta ja ilmiselvän dubstepin huonoutta. Toimisi lyhyempänäkin, mutta ei saanut kirjoittaa liian lyhyttä. Sain tästä sitten 10- arvosanaksi. Ja kommentit siitä, miten käsialasta ei saa selvää, että sinusta tulee lääkäri.

Seuraava uhri, piikille

''Saattaa tuntua sille kun muurahaiset kävelisivät iholla''

Alkuviikosta alken meitä ysejä ollaan alettu piikittämään. Jäykkäkouristusrokotteen aika. Ihmiset eivät pelkää erityisemmin piikkejä, useimmat. Terveydenhoitaja sen sijaan karmii.

Vaikka saimme jäykkäkouristusrokotteet viimeeksi esikoulussa, se ei tarkoita sitä, että meitä tulisi kohdella esikouluikäisinä. Se ei yhtään lohduta, vaikka sanoisikin rokotteen olevan söpö.
Henkilökohtaiset traumat sain siitä, kun terveydenhoitaja uhkasi laulaa minulle, koska minulla on syntymäpäivät tulossa. Onneksi ei kuitenkaan niin tehnyt.
Kun oli piikittänyt, niin alkoi harmittelu. Itkettääkö? Eikö itketä. Pyörryttääkö? Ketään ei ikinä pyörrytä. Nämä tulivat hyvin pettyneellä äänensävyllä. Miksi meidän pitäisi itkeä tuhertaa?

Jotenkin huvittavaa oli se, miten edellinen kutsui seuraavan terveydenhoitajalle. Piikille! Niin huvittavan kuuloista, kuin jokin kulttijutttu.


Jos olisimme eilisellä liikuntatunnilla olleet koiria, olisi omistaja saanut syytteen eläinsuojelurikoksesta.
Eihän sitä vettä ollut mukana. Taivaalla ei yhtään pilvenhattaraakaan haittaamassa auringon suoraa porotusta joka nosti lämpötilan yli kahteenkymmeneen asteeseen. Ja jalkapallokentällä ei ole mitään muuta varjoa kuin toisten ihmisten varjot. Kun siinä on puolitoistatuntia urheillut nesteettä alkaa olla vitsit vähissä. Kolme kilometriä kävelyä kotiin ja suoraan suihkuun, jään sittenkin eloon.


On tullut löydettyä taas mainiota musiikkia <3 a-ha oli yllätykseksi norjalainen bändi. Take On Me on aivan ihana kappale, ihanalla musiikkivideolla ja herttaisella laulajalla <3

Alphavillen Forever Young taas nostaa tunteet pintaan. Itkettää liikutuksesta. Tämä on jälleen yksi niistä ''olen kuullut jossain.''


Kuunnelkaa ne kerran. Tämä on käsky.

Hyödytön pikkuinformaatio

Haluan tehdä tänne blogiin jatkossa järjestelmällisempiä juttuja. Jonkun nostalgianurkan jossa haluan kertoa siitä, minkälaisesta oliosta tämä nykyinen on kasvanut. Tahdon -nyt kun on vuoden ollut blogi pystyssä- julkaista uudelleen osia parhaista teksteistäni. Vuoden vanhoja retrotekstejä, jee. Haluan tehdä jonkun musiikkikirjoituksen jonka tungen ylitäyteen linkkejä ja kerron jokaisesta asiasta, mitä tykkään kuunnella.

Haluan, haluan, haluan.


HALUAN LUKIOITA PRKL.

Pieniä ja onnellisia asioita

TET- paikka varmistettu, jeah.

On tänäänkin ollut ihana päivä. Löytänyt itsensä hymyilemästä. Sisintä lämmittää pienetkin havainnot. Ja pääsee nauramaan. Nauramaan makeasti. Vaikka näköesteet ovat haitanneet elämää. Kuitenkin on niitä minuutteja. Silloin kaikki on hyvin, levollista. Levollinen ilme taipuu hymyksi. Miten voikin. Miten voikin olla niin.

Opon tunnilla oli tänään informointia TETin (TyöElämäänTutustuminen) tiimoilta. Olin jo osannut varautua siihen yrittämällä masentaa itseni, sillä viime tunnilla oltiin kerrottu että meidät jaettaisiin kahteen ryhmään. Aakkosjärjestys vain keskeltä kahtia. Jälkimpäiseen puoliskoon ei jäänyt yhtään kaveriani.
     Oli kuitenkin onneksi niin, että siitä saattoi joustaa. Kaksi muuta ihmistä vaihtoi ryhmät keskenään. Menin siiten, vaikka en ensin meinannutkaan, sanomaan että haluaisin ensimmäiseen ryhmään. Pääsin. Sain ihanat ihmiset, 3+1 kappaletta. Sen jälkeen ei voinutkaan olla hymyilemättä.

Kunnes muisti, että oli ruotsia. Ja ruotsissa verbikoe. Helskatti. Olihan sitä jo koko aamupäivän kertaillut niitä, illalla olin saanut aikaan niinkin paljon, että avasin kirjan. Luin verbit läpi. Turhauduin. Se on vain ruotsia. Sama se jos se menee penkin alle. Ennen tuntia kuitenkin vielä katsoin niitä, olin näköjään onnistunut painamaan ne päähän noin suurin piirtein.
Ehkä pitäisi sanoa vain, että ennen tuntia yritin katsoa niitä. Keskittymiskyky vain herpaantui jatkuvasti. Siinä vaiheessa kyllä siitä ei enää tullut mitään. Okei, voinhan minä vain olla tässä typerä virne naamallani, voinhan.

Tunnin alussa tuomio sitten tuli. Onneksi kahdestatoista piti osata vain viisi. Yksi ainakin meni osin väärin. No, se on vain ruotsia.

 Pääsimme sitten pelaamaan verbipeliä, jonka ideana oli että heität noppaa. Kaksi kertaa. Menet ruutuun ja taivutat siinä olevan verbin. Se tarkistetaan. Toinen heittää noppaa.

Emmehän me sitä kauan jaksaneet. Mutta huomasimme, että peli muuntui kätevästi käärmeiksi ja tikapuiksi.

Oli kiva pitää pokkaa, kun opettaja purjehtii ohitse ja yritän esittää pelaavani sitä niin kuin on tarkoitettu, kun paperi on täynnä romua.
 
Ja ne pienet asiathan ovat sellaisia, kun pudonnut noppa noukitaan lattialta ja ilmoitetaan luvun olevan femma. On uskonut ihmisiin.


Äidinkielen jälkeen lapsoiset ryntäävät innoissaan pihalle, mutta eivät ole enää ihan niin innoissaan, kun sillä hetkellä alkaakin taivaalta tippua pisaroita yhä tihenevään tahtiin. Meitä tilanne lähinnä huvittaa.

Koulunjäleissuunnitelma on selkeä: Käydään etsimässä päiväkoti. Olin siellä yhdeksän vuotta sitten esikoulussa. Todella nostalgista. Matka on pitkä ja sateinen, mutta kuinka ollakaan. Sade loppuu juuri ennen päiväkotia. Kun pääsemme pihalle, muut ovat kuivia mutta meitä kutsutaan uitetuiksi koiriksi. Siinä sitten sovitaan, että sinne tulemme. Kaveri menee viikoksi esikouluun ja toiseksi päiväkotiin. Minut aiotaan laittaa viikoksi Nallelaan, jos kaikista pienimmät eivät pelkää minua liikaa. Toiseksi viikoksi sitten kai isommille. Lapsosia kumminkin <3<3<3 Awws.

Nyt sitten pitäisi osata kotiin palata.

Hmm. Päässäni on kartanpaloja. Niiden saumat eivät ole kunnolla liimautuneet. Minut opastetaan tielle, josta osaan kotiin. Pitää vain käydä vilkaisemassa vanhaa kotitaloa. Vanha terjoensalava on paikoillaan. Rakas kiipeilypuumme. Naapuritaloa ei enää ole. Se paloi. Nyt siihen on rakentumassa uusi talo. Suuri, korkea talo.
Venäläisten omistama pröystäilytalo pistää vihaksi. Linna, joka on rakennettu joitain vuosia sitten. Portit ovat korkeat, avataan sähköllä, talossa on kullattuja yksityiskohtia. Oma roskakatoskin. Pilaa maiseman tuollainen. Sen voisin polttaa maan tasalle.

Kotiin on vielä pitkä matka. On aikaa kuivatella.
 Siinä taaperran eteenpäin ja mietin niitä onnentunteita.