Pieniä ja onnellisia asioita

TET- paikka varmistettu, jeah.

On tänäänkin ollut ihana päivä. Löytänyt itsensä hymyilemästä. Sisintä lämmittää pienetkin havainnot. Ja pääsee nauramaan. Nauramaan makeasti. Vaikka näköesteet ovat haitanneet elämää. Kuitenkin on niitä minuutteja. Silloin kaikki on hyvin, levollista. Levollinen ilme taipuu hymyksi. Miten voikin. Miten voikin olla niin.

Opon tunnilla oli tänään informointia TETin (TyöElämäänTutustuminen) tiimoilta. Olin jo osannut varautua siihen yrittämällä masentaa itseni, sillä viime tunnilla oltiin kerrottu että meidät jaettaisiin kahteen ryhmään. Aakkosjärjestys vain keskeltä kahtia. Jälkimpäiseen puoliskoon ei jäänyt yhtään kaveriani.
     Oli kuitenkin onneksi niin, että siitä saattoi joustaa. Kaksi muuta ihmistä vaihtoi ryhmät keskenään. Menin siiten, vaikka en ensin meinannutkaan, sanomaan että haluaisin ensimmäiseen ryhmään. Pääsin. Sain ihanat ihmiset, 3+1 kappaletta. Sen jälkeen ei voinutkaan olla hymyilemättä.

Kunnes muisti, että oli ruotsia. Ja ruotsissa verbikoe. Helskatti. Olihan sitä jo koko aamupäivän kertaillut niitä, illalla olin saanut aikaan niinkin paljon, että avasin kirjan. Luin verbit läpi. Turhauduin. Se on vain ruotsia. Sama se jos se menee penkin alle. Ennen tuntia kuitenkin vielä katsoin niitä, olin näköjään onnistunut painamaan ne päähän noin suurin piirtein.
Ehkä pitäisi sanoa vain, että ennen tuntia yritin katsoa niitä. Keskittymiskyky vain herpaantui jatkuvasti. Siinä vaiheessa kyllä siitä ei enää tullut mitään. Okei, voinhan minä vain olla tässä typerä virne naamallani, voinhan.

Tunnin alussa tuomio sitten tuli. Onneksi kahdestatoista piti osata vain viisi. Yksi ainakin meni osin väärin. No, se on vain ruotsia.

 Pääsimme sitten pelaamaan verbipeliä, jonka ideana oli että heität noppaa. Kaksi kertaa. Menet ruutuun ja taivutat siinä olevan verbin. Se tarkistetaan. Toinen heittää noppaa.

Emmehän me sitä kauan jaksaneet. Mutta huomasimme, että peli muuntui kätevästi käärmeiksi ja tikapuiksi.

Oli kiva pitää pokkaa, kun opettaja purjehtii ohitse ja yritän esittää pelaavani sitä niin kuin on tarkoitettu, kun paperi on täynnä romua.
 
Ja ne pienet asiathan ovat sellaisia, kun pudonnut noppa noukitaan lattialta ja ilmoitetaan luvun olevan femma. On uskonut ihmisiin.


Äidinkielen jälkeen lapsoiset ryntäävät innoissaan pihalle, mutta eivät ole enää ihan niin innoissaan, kun sillä hetkellä alkaakin taivaalta tippua pisaroita yhä tihenevään tahtiin. Meitä tilanne lähinnä huvittaa.

Koulunjäleissuunnitelma on selkeä: Käydään etsimässä päiväkoti. Olin siellä yhdeksän vuotta sitten esikoulussa. Todella nostalgista. Matka on pitkä ja sateinen, mutta kuinka ollakaan. Sade loppuu juuri ennen päiväkotia. Kun pääsemme pihalle, muut ovat kuivia mutta meitä kutsutaan uitetuiksi koiriksi. Siinä sitten sovitaan, että sinne tulemme. Kaveri menee viikoksi esikouluun ja toiseksi päiväkotiin. Minut aiotaan laittaa viikoksi Nallelaan, jos kaikista pienimmät eivät pelkää minua liikaa. Toiseksi viikoksi sitten kai isommille. Lapsosia kumminkin <3<3<3 Awws.

Nyt sitten pitäisi osata kotiin palata.

Hmm. Päässäni on kartanpaloja. Niiden saumat eivät ole kunnolla liimautuneet. Minut opastetaan tielle, josta osaan kotiin. Pitää vain käydä vilkaisemassa vanhaa kotitaloa. Vanha terjoensalava on paikoillaan. Rakas kiipeilypuumme. Naapuritaloa ei enää ole. Se paloi. Nyt siihen on rakentumassa uusi talo. Suuri, korkea talo.
Venäläisten omistama pröystäilytalo pistää vihaksi. Linna, joka on rakennettu joitain vuosia sitten. Portit ovat korkeat, avataan sähköllä, talossa on kullattuja yksityiskohtia. Oma roskakatoskin. Pilaa maiseman tuollainen. Sen voisin polttaa maan tasalle.

Kotiin on vielä pitkä matka. On aikaa kuivatella.
 Siinä taaperran eteenpäin ja mietin niitä onnentunteita.