Ensimmäinen leiri ikinä.
Olihan tuota jo koko kesä odotettukin. Pelätty. Pohdittu.Sitten tuli aika, jolloin matkalaukullinen kansa odotti bussia saapuvaksi kirkon parkkipaikalla. Kuljetus lähtikin. Kohti paikkaa, joka olisi koti seuraavan viikon ajan. Ajatuksia leijailee. Ajatuksia siitä, miten säilyttää mielenterveys niin hengellisellä leirillä.
Ikkunasta näkee metsää, sisällä erilaisin ilmein varustettuja ihmisiä. Tie nieleytyy ajoneuvon alle.
Tulee risteys, tienviitassa kerrotaan matkaa Hirvijärvelle olevan kahden kilometrin verran. Asfaltti päättyy.
Siinä se leiripaikka sitten on. Paikka josta ei karata.
Aiempi ryhmä ei ole vielä paennut tieltämme. Laukut on siis jätettävä varkaiden armoille, katoksen alle. Toivon, että kukaan ei pihistä arvotavaroitani.
Ennen kuin pääsemme katsomaan sellejämme, nostamme lipun salkoon, käymme toteamassa että ruoka on parempaa kuin koulussa ja istumme kappelissa. Stalkkaamme toisiamme ja yritämme muistella nimiä.
Tulee sitten sekin aika, kun meille kerrotaan että voimme majoittua. Se on lohduttavaa kuulla. Lähdin leirille kahden kaverini kanssa. Menemme toki samaan huoneeseen. Lisäksi kaksi oikein mukavaa ja mielenkiintoista immeistä tulee samaan huoneeseen. Hieno porukka oli meillä siellä, tosiaan.
Pääsen tekemään sen, mitä olen odottanut. Levittämään lakanani sänkyyn. Tulee siitä niin kotoisa olo.
Vaatteet löytävät paikkansa kaapista ja laukku sujahtaa sängyn alle. Kaikki on niin täydellisesti organisoitu.
Joka päivä lämmitetään sauna. Joka päivä saa käydä peseytymässä ja ennenkaikkea uimassa. Uiminen osoittautuikin mielenkiintoiseksi. Jostain syystä kaikki tuntuivat pitävän vettä jääkylmänä. No, ensimmäisenä päivänä kun sinne meni, niin siellä viihtyi kun oli itsensä turruttanut kylmään. Mutta se oli silti tarpeeksi lämmintä. Seuraavina päivinä vesi oli jo lämmennyt niin, että ei tarvinnut turtua. Silti kaikki sitä kylmänä pitivät, viivyttelivät tikkailla kauhuissaan. Pitäisikö tuonne varpaat kastaa.
Leiriolympialaisista muodostuu tärkeä osa päivää. Isoset ovat kieroissa mielisään kehitelleet kaikenlaista mukavaa.
Ensimmäisen päivän laji oli jotain sekavaa ja kaikki saivat siitä täydet pisteet.
Myöhempiä lajeja olivat huutojuoksu, lappusien etsintä sekä vedenhaku.
Huutojuoksu. Pitäisikö huutaa? En minä muista miten huudetaan. En osaa huutaa. Idea on kuitenkin yksinkertainen. Huuda, juokse kenttää ympäri. Kun ei enää kuulu pihausta, pysähdy. Henkeä ei saa vetää. Suusta pääsee ulos epämääräinen ''aaaaaaaaaa'' kun juoksen. Se on hyvin häiritsevä hetki. Kaikkien katseet kiinnittyvät aina siihen, kuka juoksee.
Meidän tiimimme meni sitten voittamaan sen, herra isokeuhkon ansiosta.
Lappusien metsäsestä nouto. Tämä oli ehkä lempilajini. Heitetään noppaa pelilaudalla. Kuutonen tuli. Viereisessä harvapuisessa, pienessä metsänpalasessa on numerolappuja kiinnitettyinä. Sieltä etsitään oma. Kaikilla ryhmän jäsenillä on käsi kädessä. Lapun toisella puolella on numerosarja ja sana. Ne pitää painaa mieleen. Sitten palataan isosen luo. Kerrotaan, mitä lapussa luki. Kun menee oikein, siirrytään seuraavan luo. Tämä antaa jonkin tehtävän.
Tehtäväksi saimme muunmuassa kolmen punaisen esineen etsinnän, Viisi kertaa isosen kumarruksen, kuusi kertaa vesihiisisihisihississä- sanomisen, puolen minuutin odottamisen, maassa uimisen sekä ''käykää lisäämässä deodoranttia'' Minkä johdosta päädyimme poikien puolelle ja herra katsoi asiakseen suihkuttaa sitä axea kaikkien päälle, niin että tuoksuin sen jälkeen aika miehiselle.
Jos olisimme löytäneet viimeisen numeromme, olisimme luultavasti voittaneet. Nyt tulimme toiseksi.
Vedenhakuhan oli kanssa mielenkiintoinen tehtävä. Meille ei etukäteen kerrottu muuta kun että siinä saattaa sitten vähän kastua. Tuossa on sitten ämpäri. Sitä ei saa liikuttaa. Tuossa on järvi. Ämpäri pitää täyttää vedellä. Yksi kerrallaan joukkueesta menee ja hakee vettä vaatteillaan, hiuksillaan, suullaan, millä vain voi. Onneksi sattui mukaan ballerinat. Ne vetävät mukavasti vettä. Se hieno tunne. Ryntäät veteen, kastat pääsi sinne, otat suullisen vettä, täytät kenkäsi vedellä ja hoippuroit ylämäkeen ämpärin luo. Suusta pärskäytät vedet saaviin, sitten kengistä ja sitten pääsee puristelemaan vettä irti hiuksista ja housunlahkeista. Ämpärimme täyttyy hyvää tahtia. Kengät ovat hyödylliset tähän. Voitamme.
Laulaminen leirillä oli hauskaa. Tämä ryhmä kehtasi oikeasti laulaa, vaikka ensimmäisissä tapaamisissa kukaan ei kehdannut. Tunnelma oli hyvä. Oli muutama laulu, joka haluttiin aina uudelleen. Kirkkaimpana tähtenä ''Tuu mun vaimoksein'' joka oli huvittavaa kuunneltavaa. Lopun Tuu mun vaimoksein/mieheksein oli ihanan sekava, kun desipelit nousivat. Pojat halusivat äänellään hukuttaa mieheksein- huudot jaa toisinpäin. Se oli hauskaa. Oli se hyvä kappalekin, ei kovin uskonnnollinen.
Oppituntejakin siellä yritettiin pitää. Ne olivat sanalla sanoen tylsiä. Töherten vihkooni ja kirjoitan siihen useita kertoja sanan evoluutio.
Jokapäiväinen kirkko ja ainainen jeesustelu olivat välillä ahdistavia. Tuli semmoinen olo, että tätä yritetään tunkea korvista ja syöttää jonakin hankalasti nieltävänä. Se, miten kaikki eivät tunnu olevan ihan järjissään. Ja kaikki luulevat, että koska olet kristitty, olet harras sellainen. Se, kun kaikki liittyy raamattuun. Kun ohjaajat ruokapöydässäkin keskustelevat raamatusta.
Eikö näillä ihmisillä tosiaankaan ole elämää?
Voin kylläkin rehellisesti sanoa, että yhden asian saivat minuun tartutettua.
Nuhan.
Ja saihan tämä rippikoulu minut pohtimaan yhtä asiaa.
Pitäisikö erota kirkosta aikuisena?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti