Juu

Aikaa on noin vartti

Vuorokausi vaihtuu pian. Kuukausi vaihtuu pian.
Huhtikuu uhkaa tulla.

Tekisi niin mieli sopertaa jotain.

Jos luulet että se on niin, se ei ole niin. Jos tiedät että se on niin, niin epäile silti.
Mutta silti. Eikö se ole parempi uskoa. Helpompaa mukavampaa ja keveämpää.

Miten sitä suhtautuisi.

Mihin?

Jos nyt ylipäätänsä sen tietäisi.
Tähän koko hommaan. Ei niin kuin elämään vaan elämiseen. Tai olemiseen. Miten se onkin näin
Olevaista.

Elämänsähän voi viettää miten haluaa. Näin teoriatasolla. Mutta ei sitten ole oikeastaan kuin pieni siivu mahdollisuuksia, mahdollista siitä mitä voi kuvitella.
Luulet olevasi viiden vuoden päästä erilainen. Et ole. Eri tilanne. Ei oikeastaan. olet yhä se sama.
Koska et voi olla mikään muu.
Joten elä nyt sitten.
Vaikka miten. Ei se ole tuhlausta jos et elä.
Mutta kai sitä kaikkea kokeilla voi. Olemista eri tavalla. Juurikin olemista.

Mutta siltikään ei se ole vaan niin että olet erilailla.

Pitää vaan.. ääh


Sanoiksi pukeminen ei ole oikea tapa käsitellä tätä aihetta.
Se tulisi vain tuntea.


Haluaisin oikeasti oppia soittamaan. Kunnon soittimella. Rummut ovat aina olleet rakkaat. Kalliit. Meluisat. Rakkaat. Haluan rummut. Tulevaisuudessa.
Aasinsilta.
Sitä ajattelee kokoajan mitä tulevaisuudessa haluaa. Haluan suuren kokoelman vinyylilevyjä ja mielellään myös sen soittimen. Olen materialisti. Youtubessa on kyllä asioita. Mutta et niitä omista. Ei tunnelmaa. Haluan kuulla sen särinän ja rasahtelun mikä lähtee tunnelmasta. Haluan.

Haluan elämältä

Sillä välin

Kun teet mitä ikinä teetkin

Ihmiset tekevät mitä ikinä tekevätkin. Elävät. Kuolevat. Taloyhtiön lippu on puolitangossa. Joku on kuollut. En tiedä kuka, mutta joku. Sillä välin kun sinä.

Kevät vie lumet. Ja se vie jäät.
Kevät vie luistelujäät.
Ja se turhauttaa, kun huomaat sen sitten kun olet luistimet kädessä paikalla sen toteamassa.

Se olisi kuitenkin nyt pääsiäinen. Pitkäperjantaina Teemalta tuli norjalaista ohjelmaa, jossa seurattiin reaaliajassa junan etenemistä. Sitä taisi kestää noin kymmenen tuntia. Hmm...
Vaikka olisi ollut parempaakin ajanvietettä, pitkäperjantaina kuuluu kärsiä. Siispä hain tiiliskiveä painavamman, vanhan perheraamatun ja tutkin sitä. En ole uskonnollinen. Virallisesti se on kuitenkin pyhä kirjani, joten miten vaan.

Oikeastaan uskon itse mihin uskon. En usko taivaaseen ja ylösnousemukseen. Uskon, että kuolemansa jälkeen ihminen jää elämään muistoihin. Jää elämään niihin muistoihin, mihin haluaa. Mutta ei ole olemassa. Ei silti olematon. Eikä tähän ole mitään järkevää selitystä. Minä vain uskon niin.

Loppuun ihan vaan pikku ote raamatusta näin niiden iloksi, jotka haluavat että kirkossa vihitään homopareja. Mitäs se pyhä kirja sanookaan?

(Paavalin kirje roomalaisille)

24 Sentähden Jumala on heidät, heidän sydämensä himoissa, hyljännyt saastaisuuteen, häpäisemään itse omat ruumiinsa,
25 nuo, jotka ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittaneet ja palvelleet luotua enemmän kuin Luojaa, joka on ylistetty iankaikkisesti, amen.
26 Sentähden Jumala on hyljännyt heidät häpeällisiin himoihin; sillä heidän naispuolensa ovat vaihtaneet luonnollisen yhteyden luonnonvastaiseen;
27 samoin miespuoletkin, luopuen luonnollisesta yhteydestä naispuolen kanssa, ovat kiimoissaan syttyneet toisiinsa ja harjoittaneet, miespuolet miespuolten kanssa, riettautta ja villiintymisestään saaneet itseensä sen palkan, mikä saada piti.
28 Ja niinkuin heille ei kelvannut pitää kiinni Jumalan tuntemisesta, niin Jumala hylkäsi heidät heidän kelvottoman mielensä valtaan, tekemään sopimattomia.

Teollisuusvakoilijat

Pitäisikö lakata luokittelemasta ihmisiä

Jostakin tuonkin hienon termin kuulin. Ja tietynlaiset ihmiset tuntuvatkin näin arkielämässä ilman teollisuutta olevan sellaisia. Lasken teollisuusvakoilijoiksi ihmiset, jotka stalkkaavat myös niitä hiljaisempia ihmisiä. Jotka sanovat heille jotain. Eivät ole kaikkein ääneikkäimpiä, mutta itsevarmoja. Tosin mitään yhtenäistä kaavaa ei löydy. Osaa näistä ihmisistä vihaan, osa taas on oikein mahtavia tyyppejä.

Hmr.


Se olisi sitten kevät tulossa. Niin ainakin kalenterin ja auringon mielestä. Lunta on maassa. Eli olisiko tämä nyt myöhäinen kevät?
Mutta...
Suurinpiirteinen jokainen vuodenaika on nyt tavallisuudesta poikkeava. Eikös se silloin ole tavallista olla poikkeava eli poikkeuksellista olla tavallinen? Mutta ei silloin ole tavallista. Hmm...

Olen jotenkin vaan alkanut vähentää tämänkin masiinan käyttöä. Olen alkanut vaan... Lojua. Ja kuunnella musiikkia. Se nyt tällä hetkellä on yksi syistä, miksi olen tässä. Etsin ladattavaa. Löysin ladattavaa. Yleensä se rock on se all mighty tyylilaji, jota kuuntelen, mutta havaitsin että kyllä se kasaripoppi menee. Laadukas sellainen. All the Best Girls.

Tabletit ovat paholaisen riivaamia.
Ainakin mikäli uskomme tekeillä olevan scifiaineeni päähenkilön ajatuksia. Kirjoitan ehkä noin sadan vuoden päähän henkilöstä, joka olisi halunnut elää 1900- luvulla. Siitä on helppo kirjoittaa. Kuin maustaisi omia ajatuksiiaan vahvemmiksi.

Ihmisten ajatukset ovat välillä todella selkeät.
Mutta sitten miettii, mitkä ajatukset eivät naamasta näy. Epäaktiiviset ajatukset. Mitä mieltä joku on. Minä en ota näistä ihmisistä selvää. Inhoavatko ne minua? Eivät ainakaan avoimesti. Mutta eivät pidäkään.

Tuntevatkohan muutkin sellaisen kesälomatunteen. Sellainen lapsuuden kesän väreet, jossa on jäätelöauton piiputus ja legoja. Ja rantahiekkaa. Sellainen kotoisa, ei velvollisuuksia- tunne. Oli se helppoa olla lapsi. Ja sitä vasta käsittää miten lyhyt se aika oli. Ja miten helppo. Sen  kun olet. Kukaan ei oleta sinulta liikoja.


Monet asiat ovat yliarvostettuja.
Niihin lukeutuu juonellinen kirjoittaminen. Tässä ei nyt ole juonta. Unohdin myös asioita, joista piti mielipide ilmaista.

Kalkkuna ja muita otsikoita

Viimein olen tässä

Jostakin syystä viime päivityksestä on kulunut tuhottomasti aikaa. Tällä välin olen suunnitellut useampaan otteeseen tätä aktiivisuuscomebackin sisältöä. Ja otsikkoa. Kalkkunan lisäksi eilen teemaan olisi sopinut ''minut on tartutettu''. Muitakin luonnoksia oli, mutta aika on pyyhkinyt ne ja lisäksi miltei kaiken muunkin siitä mitä ajattelin kirjoittaa.

Viikonloppuna kuitenkin.


FAR CRY 3

 Oli muuan yllätyssaanti gigantista. En olisi uskonut että vanhemmat suostuisivat noin vain sen ostamaan. Onhan se K18, mutta ei sen, vaan lähinnä hinnan takia.

Mutta hyvä niin.

Pelikokemuksia vertaan luonnollisestikin ensimmäiseen kosketukseen videopeleistä, eli Far Cry:n ensimmäiseen PC-versioon.

 Silminpistäävin ja luonnollinen ominaisuus on grafiikat. Parannusta on tietenkin hurjasti. Nämä ovat osasyy pelin ikärajan nostoon kahdella vuodella.
Trooppisella saarella on runsaasti kontrastia.

Juonessa tuntuu olevan helpompi pysyä mukana. Se tosin on osaksi myös sen syytä, että olin noin kymmenen kun viimeksi pelasin ensimmäistä osaa. Jos jokin ärsyttää, niin se että peli on kantapäästään asti ensimmäisen persoonan, eli itse Jasonia, jolla pelaat et koskaan näe käsiä enempää. Kannessakin poseeraamaan on valittu mielenvikainen pahis.

Kun aiemmin tunsit oikeasti olevasi yksin, vailla ketään, nyt olet saanut oikein kylällisen puolestasi taistelijoita, ja ystäviäkin pelastettavaksi. Ihmisystävien lisäksi on runsaasti eläimiä.
Red Dead redemption taisi olla niitä ensimmäisiä, jotka ottivat metsästyksen osaksi peliä. Siellä sudet ja karhut olivat kimpussasi, täällä taas kalkkunat ja kissapedot.

Kehittyneistä grafiikoista huolimatta jotkin puolet on jätetty huomiotta. Eläintä nyljettäessä kädessäsi lojuva talja ei lähde eläimen päältä, ja venettä veteen työnnettäessä osaat näemmä tehdä sen koskemattakaan siihen.

Kyllä sen huomaa, että peli on Ubisoftin. Tämä yhtiöhän on Assanssin's Creedien tekijä. Siinä, missä Creedissä oli wiewpointit on Far Cry:ssa Radio Towerit, joihin kiipeämällä saat karttaasi vesialueet ja tiet näkyviin. Ainakin eräs seuraustehtäväkin oli aivan samanlaiselle pohjalle toteutettu.

Onhan se taattua Far Cry:ta. Sinut halutaan tappaa.
 Onhan tuo miellyttävämpää pelata isolla näytöllä kuin jollakin laatikolla,  joka kuulostaa aikapommilta.


TARTTUMATUM

Minusta vaan on tuntunut siltä, että kaikki ovat aina kipeänä. Mutta en minä. Kotiin kuitenkin kannettiin kuumeinen yskätauti, ja sain kuin sainkin sen itsellenikin.

Maanantaina menin kuitenkin kouluun. Yskin koko päivän ja olin valmis nukahtamaan valokuvaustunnille. Kun sitten kotona kuumemittari ilmoitti minulle lukemaksi 37,5 , se ei yllättänyt. Se loppupäivä meni vuoroin paleltuessa ja vuoroin paistuessa. Vaikka menin nukkumaan aikaisin ja sainkin laskettua lämpötilaani puoli astetta, oli silti parempi jäädä kotiin. Kuume vain nousisi ja kävisin tartuttamassa kaikki muut.

Sain mukavasti vapaapäivän, jonka käytin pelaamiseen...


NIELE METALLIA

Illalla lämpö oli palannut ihan tarpeeksi normaaliksi. Pääsisin siis keskiviikoksi kaavaillulle Ponsse- vierailulle.
Sen etuoikeutuksestahan oli jaksettu jauhaa.
Meistä kahdeksasluokkalaisistahan oli valittu jonkin verran sinne emenemään. Liekö ollut matemaattis-luonnontieteellispainotuksellisuutemme syynä valintaamme.

Miten lieni. Kuitenkin, kun olin päässyt hienoista laskutoimituksistani (Paikalla pitäisi olla viittä vailla kahdeksan, eli pitää lähteä viittä minuuttia aiemmin kuin yleensä. Yleensä menen kouluun kello 08.10.)
Kiirehdin tätä kuunnellen koulun parkkipaikalle. (Sivumennen sanoen, tuon kertosäe on jotain mitä haluaisin mennä lauleskelemaan eräälle hiipparille. Niin totta.)

Siitä bussiin. Taas kerran bussissa menossa jonnekkin hiipparipaikkaan. Menemme aina.
Matkahan olisi muuten ollut hyvä nukkumatilaisuus, mutta ''ihana auringonpaiste'' paistoi silmiin, olivat ne sitten auki tai kiinni. Se matka meni ihmetellen sitä arvoitusta, miten eilen ladattu akku voi vilkuttaa välillä kuolemaa ja seuraavassa hetkessä näyttää kahtaa lisäpylvästä.

Etuoikeutetut joutuivat jättämään kännykkänsä bussiin. Mehua ja neljää erilaista keksintapaista.
Auditorium oli seuraava kohde. Siellä pitkää diaesitystä edelsi pitkä selitys sen sisällöstä. Jos siinä oli jotakin mielenkiintoista, niin Ponsse sai nimensä kylällä olleen ruman mutta sisukkaan ajokoiran mukaan.

Sitä mielenkiintoisempaa oli vanha kaitafilmikameralla kuvattu esitys yhtiön perustajista. Siinä oli taustalla ihan jänää musiikkia. Vanhaa.

Huomioliivit päälle ja metallia nielemään. Itse tehdas. Kamala meteli. Sitäkin pahempi käry. Tuntuu, että joka hengenvedolla saat sisääsi metallipölyä, joka tarttuu henkitorveesi, jonka olet jo muutenkin yskinyt piloille. Kaiken metelin yli kantautuu hiljaisempia hetkiä paikkaamassa päällä ollut radio. Lisää melusaastetta, tai ei nyt ihan saastetta, sieltä tuli Eppu Normaalia.
     Eikö se ole vähän hukkaa se tehdaskierros, jos kokoajan ahdistaa ja haluat vain rynnätä ensimmäisen tilaisuuden tullen tiehesi?

Takaisin.
Koulun peruseväät, pillimehun särpimenä banaani ja paksulti margariinilla voideltu sämpylä. Syydän sämpyläni vieressä istuvalle kaverilleni ja kaivan esiin kotisämpylän, jossa ei todellakaan ole sitä inhottavaa ''terveystuotetta''.
 Ja siinä se taas torkkuu. Nuokkuu vuoroin ikkunaa ja vuoroin minua vasten. Itse taas siinä hiljalleen paistuessa.

 
Pff, energia loppuu kesken.

Kuopio-Vantaa-Helsinki-Tukholma-Helsinki-Vantaa-Kuopio

Jos juomasi on katossa, tiedät että laiva uppoaa.

 Kun olet selvinnyt läpi Vinking Linen sekavista sivuista...

Sunnuntaina lähdetään. Poikkeuksellisesti ei tarvitse herätä kello neljältä. Tai edes viideltä.
.
.
.
Matkaa.
.
.
Ja pian oletkin perillä. Vantaalla. Auto on parkkeerattu pihaan. Sisällä ovat kaksi serkkuani, molemmat minua vanhempia poikia, sekä setäni ja kummitätini.

Ja heidän trooppinen ilmastonsa. Siellä on varmaankin viisi astetta kuumempaa kuin meillä yleensä. Kettuilemme siitä. Etelän ihmiset.
No, kyllä ihmiset rupeavat minullekkin kettuilemaan. Kummitätini ojentaa minulle LP-levyn, jonka siis ostin huutonetistä. Kävi hakemassa sen, kun pyysin. Vältyin postikuluilta.
Mutta aikuiset ovatkin sitten kuittailemassa siitä, miten Dingo kuulostaa heidän mielestään niin ikävältä.
Tästä huolimatta kummitäti kertoo, että saan levyn nimipäivälahjaksi, eli näin ollen ilmaiseksi.

Talo on täynnä Xbox 360- pelejä.
Vain muutamaa voi tosin pelata useampi henkilö. Yksi näistä on NHL 13. Pelaamme sitä, ja nauran omalle pelityylilleni. Heittäydytään joka välissä kiekollisen pelaajan jalkoihin. Saan kiekon. Ja jäähyjä. Ihmiset ihmettelevät. Mutta se on minun pelityylini.

Sitä paitsi. Onnistuin tekemään yhden maalinkin :D

Vaihdamme kuitenkin peliä. Todella outoon Star Wars- peliin. Ei hajuakaan siitä, miten se toimii. So, Kameli killed himself.
Autopeli luonnistuu jo paremmin, kun on rattikin. Mutta mitä olisi se ilman seinillä pelattavaa tennistä.

Koska ilma on niin trooppinen käyn laittamassa olohuoneen patterin pois päältä.

Pian on kuitenkin mennä aika nukkumaan. Minä ja siskoni saamme nukkua ullakkohuoneessa, joka on toisen serkkuni huone. Hänet taas häädetään muualle. Olisi aika siistiä että oma huone olisi sellainen, vaikkä pää kattoon kolahtelisikin.
.
.
.
Nukkumista.
.
.
Aamulla alakerrassa vastassa on peittoon kääriytynyt, paleleva kummitäti. Patteri jos toinenkin on toimestamme käännetty nollille.
Ja meidän mielestämme onkin juuri sopivan läämin, kunnes ihmiset käyvät tuikkaamassa takan tuleen.

Rubikin kuution sielunelämä ei aukene minulle, ja ihmiset kutsuvat sitä lukion pääsykokeeksi. Uhkailevat virnuillen amiksella, mutten siltikään saa kuutiota kuosiin.

Pian meidän on määrä lähteä. Tilataan taksi viemään meidät Helsingin keskustaan. Se mikään taksi ole. Kuin bussi. Seitsemän istumapaikkaa takana ja siihen vielä etupenkit.

Koska meillä on aikaa ja ulkona käy ikävä viima, menemme Stokmannin tavarataloon.
Itken pienille kumkvateille. Sormenpäänkokoisia. Hellyyttäviä.
Tui.

 Käymme myös musiikki- ja elokuvaosastolla.

Sieltä löytyy pari elokuvaa, Avengers ja Captain Amerika.

Huomaan kuitenkin jotain mielenkiintoista. Uutuudessaan loistavia LP-levyjä. Inventaario tosin osoittaa kaikki ulkomaisiksi, tunnettujen artistien ja bändien levytyksiksi. Siltikin. Joku taistelee nykyaikaistumista vastaan tekemällä uutta vanhaa. Hyvä.

Käymme vielä Stokmannin kyljessä sijaitsevassa Akateemisessa kirjakaupassa. Mangaa. Englanninkielistä. Kohtuuhintaista. Poimin mukaani Death Noten ensimmäisen osan.

Meillä oli yhä runsaasti aikaa. Poikkesimme Fazerin kahvilaan. Siellä oli paljon suloisia kakunpaloja. Eräskin juustokakku vihreänä kuultavalla päällysteellä. Hyvää.

Meidän oli tarkoitus mennä kauppahalliin. Tuulee. Tuulee kylmästi. Ja kauppahalli onkin remontissa. Muiden paikkojen puutteessa ja viiman yhä pahetessa askeleet saavat uuden suunnan. Terminaaliin. Siellä on lämmintä.
Ja siellä lämpimässä saamme odottaa kaksi ja puoli tuntia.

Luen sitä Death Notea. Kuuntelen musiikkia. Täytän lastenristikkoa isäni kanssa.

Ja vihdoin saa nousta laivaan.

Ensin hyttiin. Minulla ja siskolla on oma. Sängyt eivät lähde seiniltä ennen kuin niitä nykii kunnollisella voimalla. Suloista. Patjalla on turvavyöt.
Kotiudumme ensin.
Sitten lähdemme kohti buffettia.
Siellä on oikein fiinin näköisiä alkupaloja. Ja lämpimiä ruokia. Ja jälkiruokia. Suloisia jälkiruokia, joista jauhetaan kaikissa kokkiohjelmissa. Macaroneja ja Panna Cottaa. Jälkimmäinen on suloisessa pienessä muovipurkissa. Aww. Ja buffetin ongelma ei ikinä olekaan se, ettei ole mistä ottaa. On liikaa.
Ja sitten olet liian täynnä. Yök.

Kun on saanut sulatella puolen tunnin ajan, on vuorossa Tax Free- myymälä.
Mitä siellä on?
Sitä mitä ostetaan.
Kosmetiikan ja kenkien lisäksi tottakai ne kestosuosikit; kaljaa ja suklaata.
Ja näistä kahdesta ensimmäinen ei oikein iske. Oikeastaan haluan sieltä vain Lakrisaleja. Salmiakkia ja lakritsia. Ja liitulakuja.

Käväisemme vielä vanhempiemme hytissä pummaisemassa tölkitettyä vettä. Sitä löytyi jääkaapista. Haha, sille tölkkivedelle nauran.

Ilta alkaa hämärtää ja hytin ikkunasta ei erota veden ja taivaan rajaa. Etsin radiokanavia. Löydän jotenkin kummasti kaksi vironkielistä poppikanavaa. Ja jonkun aidon merimieskanavan, tai jotain.

Kuulet jäälauttojen iskeytyvän laivan kylkeen. Aamulla kuulet enää aaltojen loiskeen.

 Maihinnousuun on vielä aikaa. Aamu alkaa aamiasbuffetilla. Taas sama olo. Että jos vaan voisi.
Ikkunasta näkyy Stocholms skrägård. Eli olemme jo lähellä. Mutta silti kestää iäisyys.

Tukholma.

Ja miltä se näyttää tähän vuodenaikaan. Ankeaa. Kylmät ja paljaat kadut. Ei hivele silmää.

Saamme odottaa pitkään bussia, joka vie keskustaan.

Sellainen saapuu. Ostamme liput ja olemme sisällä. Sitten sanotaan
Että tilaa ei ole. Odottakaa seuraavaa bussia.

...

Ja taas kuluu aikaa.

Tällä kertaa pääsemme sisällekkin.

Ohi kivisten maisemien. Harmaiden. Joka puolella ruotsalaisia.
Ulos.

Olemme ulkona. Ja nyt tulee mieleen se, miten pääsemme takaisin. Mutta ennen sitä.
Info.

Ja sieltä selviää miten pääsemme Vasa-laivaa katsomaan. Siispä kävellään ratikan luo. Ratikalla Djurgårdenin saarelle. Ohi menevät piipaa autot. Yksi, kaksi. Välissä ajaa kalliin näköinen auto. Kolme. Poliisisaattue. Kuka lienee kyydissä.

Maa on täynnä vesilammikoita. Ohuista tennareista vesi tulee sisään. Tuuli puhaltaa pehmeänä. Maisemat näyttävät olevan kuukauden edellä Suomen kevättä.

Pihalla on poliisiautoja. Kolme rivissä ja yksi muuten. Mitä tälläkin lienee.

Sisälle rakkennukseen. Ovia. Paljon ovia. Liput ostetaan. Etiäpäin. Siinä se möllöttää. Vanha laiva. Vain köydet ovat uusia. Muuten alkuperäinen. Onhan se hieno. Siihen aikaan todella hyvä taidonnäyte. Tosin, kuten äiti epäilee, suunnittelijan pää meni varmaan pölkylle. Laivahan seilasi ruhtinaalliset muutama sata metriä ennen kuin pulahti syvyyksin.

Museo on kuitenkin muutakin kuin laiva. Siellä on pienoismalleja. Kuvia.
Ja kahvila kamalilla ylihinnoilla.

Mielenkiintoista.

Ratikalla takaisin lähtöpisteeseen.
Tukholmassahan ei muuta kiinnostavaa ole kuin tuo historia. Vanhakaupunki on seuraava kohteemme. Näemme kuninkaanlinnan. Ei mitenkään hohdokas. Sen vieressä on joku toimittaja televisiokameroineen. Olisimme voineet jäädä hyppelehtimään kuvan nurkkaan suomea huutelemaan. Jatkamme kuitenkin matkaa.
Vanhassakaupungissa on lukuisia liikkeitä, joissa myydään piparminttutikkarien ja kookospullien lisäksi lippuja. Ruotsin lippuja, Norjan lippuja ja Suomen lippuja. Olisi ollut aika hohdokasta ostaa Ruotsista Suomen lippu matkamuistoksi.

Käveltyämme läpi vanhan kaupungin otamme taksin ja pääsemme takaisin laivaan.

Matka kohti kotia alkaa.

Laiva lipuu eteenpäin. Mielessä on jo paluu. Mitään hyttibileitä ei tule järjestettyä. Suurimman osan ajasta hytissä viettäen kuitenkin.
Laiva murskaa jäälautat jotka eksyvät tielle. Ikkunan ulkopuolella on ruostetta.

Käymme hakemassa Tax- Freestä mentoseja sekä kokista. Haluamme kokeilla paljon puhuttua ilmiötä. Sitä laittaa jännittyneenä kokista muovimukiin ja tiputtaa pastillin sinne. Petymme. Taitaa tosin olla kyse siitä, että kokiksemme ei ole kevytversiota. Se kun ei ole hyväksi elimistölle.

Kuitenkin, kun tämä episodi on ohi,
laitan mikrokuituliinan silmien päälle ja kuulokkeet korviin. Keskityn vain olemaan.
Tämä tosin rikkoutuu kuk siskoni rupeaa nauramaan sille, miltä näytän. Rätti naamalla ja ilme vakavana, hievahtamatta maaten. Itsekin alkaa naurattaa.

Aamulla heräät korvasi vierestä kuuluvaan tiedotukseen. Laiva ei ole vieläkään uppoamassa. Kerrotaan vaan jotain, en edes muista mitä. Sitä kumminkin herää.
Ennen kuin laiva saapuu satamaan on siivottava hytti. Ja etsittävä joka ikinen sängyn alle eksynyt likainen sukka.

 Astut Suomen maankamaralle.

 Ankean Helsingin maankamaralle.

Jälleen taksiin. Ahtaaseen taksiin. Litistyt. Ja Vantaalle asti pitää jaksaa.
Nouset pois autosta. Tilaa hengittää. Tavarat siirretään omaan autoomme. Käymme vielä sisällä talossa.
Pian kuitenkin pääsemme lähtemään pääkaupunkiseudulta.
Kohti Kuopiota.
Kohti kotia.

.
.
.
.
.
.
Ja on muuten melkoinen lumimyräkkä matkalla.

Paikoin näkyvyys on niin huono, että ainoa mitä näet on valkoista, pätkän kaidetta ja vastaantulevien kaistan ajovalot. Käy vähän mielessä, että entä jos tulee kolari.

Tässä sitä nyt ollaan. koti on paras paikka.