Pohjois-Norjan tutut maisemat

Lähdimme heinäkuun lopulla lomalle kohti pohjoista. Lappi ja Pohjois-Norja ovat tulleet hyvin tutuiksi vuosien saatossa, mutta aina siellä on kuitenkin virkistävää käydä. Viime vuonna tutkimme uusia seutuja, kun taas tänä vuonna kävimme vain parissa uudessa paikassa. Lähes kaikki kuvat ovat jälleen siskoni ottamia.

Hammerfestiin vievä silta

Minulla ja vanhemmillani matka alkoi helteisestä Kuopiosta. Ensimmäisen päivän päätteeksi olimme saapuneet Puolangan leirintäalueelle, josta olimme varanneet puolikkaan paritalon, mutta saimmekin tietää että oli vahingossa sattunut ylibuukkaus, ja päädyimmekin sen sijaan pikkuruiseen kahden kerrossängyn lautamökkiin. Hyvitykseksi saimme saunoa tunnin maksutta ikivanhassa rantasaunassa. Uiminen teki hyvää, vaikka vesi olikin melko lämmintä.

Pikkumökin katto oli niin matalalla, että yläpedillä ei voinut unelmoidakaan istuvansa, sillä tilaa jäi vain noin 50-60 cm. Yläpedissä ei myöskään ollut kaidetta, joten askaroin sellaisen siihen itse lattiaharjan ja haavin avulla. Yö ei ollut erityisen mukava, ja toistuva pään kattoon kolhiminen ei varsinaisesti parantanut mielialaa.

Aamulla matka jatkui kohti Kittilää, johon sisko lensi Helsingistä, ja koko perhe oli jälleen kasassa.

Kittilässä sijaitsevalla Levillä käy talvisin paljon turisteja laskettelemassa, joten siellä on tarjolla hyvin paljon majoitusvaihtoehtoja, jotka kesällä ovat huomattavan huokeita. Kuudenkymmenenkuuden euron hintaan saimme paritalonpuolikkaan kuudella vuodepaikalla, sisävessalla ja suihkulla, keittiöllä ja olohuoneella televisioineen. Mikä parasta, talo oli viileä. Talo sijaitsi Rakka-nimisellä alueella ja joka risteyksen kohdalla olikin jokin rakka- loppuinen nimi, kuten ,Välirakka, Metsärakka ja ehdottomasti huvittavin eli Piirakka.

Seuraavana päivänä matka jatkui Norjan puolelle. Sain ensimmäistä kertaa ajaa ulkomailla, sisämaatiellä oli aivan yhtä helppo ajaa kuin Suomessakin, kiemuraisemmat vuoristotiet vuonojen rannoilla sen sijaan olivat uusia ja jännittäviä (ja niistä tuli kivat Initial D- fiilikset, mutta en silti ruvennut kaahaamaan).

Varasimme etukäteen hotellin Hammerfestista. Viime kerrastamme kaupungissa oli jo seitsemän vuotta aikaa, ja leirintäalue, jolla silloin majoituimme oli nyt jo jyrätty ja jääkarhupatsas sen pihalta siirretty jonnekin. Hotelli oli meren rannalla, melko uusi ja hieno. NCC-kisat sattuivat juuri sopivasti samalle illalle, joten katsoimme ne huoneessamme siskon kanssa. Täytyy vain todeta että ruotsalaiset kyllä taitavat tarpeettoman vitkastelun ja omiensa suosimisen (etenkin yleisöäänestyksessä, jossa varmasti suurin osa äänestäneistä oli ruotsalaisia, ei yllättänyt että kaikki kolme palkittuakin olivat ruotsalaisia).

Kävimme syömässä hotellin ravintolassa, itse otin grilliripsejä, mitkä olivat ihan hyviä, mutta suurempaa hilpeyttä herätti isän ottama perinteinen turska-annos, jossa oli kuivan turskan ja perunoiden lisäkkeenä hernemössöä, joka oli aivan kuin erittäin tiivistä hernekeittoa.

Matalassa vedessä näkyi paljon merisiilejä

Heti kuvan ottamisen jälkeen sintti päästettiin takaisin polskimaan.

Seuraavana päivänä lähdimme kaupungista samaa tietä kuin tulimmekin (eli siis ainoaa mahdollista). Isä oli lukenut netistä, että Hammerfestin sillan luota saa hyvin kalaa, joten halusimme kokeilla siellä kalastamista. Löysimme laakean laiturin, jolta kokeilimme heittää virveliä. Aikamme heiteltyämme alkoi käydä selväksi, etteivät kalat olleet nälkäisiä. Näin pikkukalaparven lisäksi yhden suuremman kalan, mutta se ei napannut syöttiin. Lopulta saimme idean kokeilla, tarttuisiko joku pikkukaloista paremmin kiinni, ja niin sellainen lopulta kävi kiinni keinomatoon. Saatiinpa edes yksi kala siis reissulla.

Laiturilla ollessamme sillalta kuului auton torven tööttäilyä, jonka syykin oli selvä, sillä porolauma löntysteli tiellä. Poroja on turha yrittää karkottaa tööttäämällä, sillä ne eivät reagoi siihen mitenkään, mutta ymmärrän ärsytyksen. Lähtiessämme jatkamaan matkaa lauma oli juuri kääntynyt pois sillalta sille tielle, mille olimme kääntyneet rantaan päästäksemme. Ajaessamme sillalle tulimme samalla paimentaneeksi porot takaisin sinne, mistä ei varmaan oltu kovin kiitollisia...

Jatkoimme kohti Nordkappia, joka on manner-Euroopan pohjoisin paikka. Matkalla sinne löysimme mökkikylän, josta saimme katon päällemme seuraavaksi yöksi. Mökki oli alkeellinen mutta käypä, ja sisällä oli jopa oma keittolevy. Avainta ei ainakaan ollut helppo hävittää, sillä avaimenperänä toimi poronsarvi.

Sunnuntait ovat muuten sellaisia päiviä Norjassa, että lähes kaikki kaupat ovat kiinni. Olimmekin hyvin ilahtuneita, kun matkan varrella oli isompi kauppa, joka oli poikkeuksellisesti auki myös kesäsunnuntaisin, ja saimme pelkän leivän lisäksi myös katkarapuja syötäväksi.

Nordkapissa olimme jo käyneet vuonna 2011, jolloin erityisesti oli jäänyt mieleen kallioon louhittu näköalapaikka, mutta nyt meille harmittavasti selvisi, että se on suljettu pari vuotta sitten.

Jylhä maisema levähdyspaikalla lähellä Nordkappia

Palasimme majapaikkaamme Repvågiin. Sisko halusi kuvata, joten lähdin seuraksi. Ötökkämyrkky olisi tehnyt terää, sillä kiusanhenget eivät jättäneet rauhaan, mutta onneksi tuli sentään nättejä kuvia.

Pehmoista niittyvillaa

Kuten kuvasta näkyy, kallioperä oli nimensä mukaisesti liuskeeksi hajoavaa liuskekiveä.

Rakensin pienen kivipyramidin

Herkät kissankellot elämänsä eri vaiheissa

Seuraavana päivänä matka jatkui Vadsøhön, jossa olimme käyneet kolme vuotta aiemmin. Hotellin ravintolassa pääsimme maistamaan norjalaisten suurena herkkunaan pitämiä turskankieliä fish & chipsin muodossa. Ruoka oli hyvää, mutta viimeiset kielenpalat olivat kerenneet menettämään rapsakkuuttaan, minkä takia ne olivat hieman löllöjä. Kiinteämpi kala on kyllä miellyttävämpää syötävää.

Seuraavan päivän kohteena oli Berlevågin pikkukylä. Minulle ja siskolleni se oli uusi paikka, mutta vanhempani olivat käyneet siellä jo 80-luvulla ensimmäisellä yhteisellä Norjanmatkallaan. Kävimmekin paikassa isäni toiveen vuoksi. Paikkaan vievän tien varrella oli jylhää louhikkoa ja komeat maisemat. Kylä itsessään ei ollut kovin ihmeellinen, mutta ainakin sen kaupasta löytyi harvinaista, mansikanmakuista hockey pulveria, jota olemme löytäneet vain kerran aiemmin.

Berlevågin lokki-invaasio

Sisko ajoi pois Berlevågista, ja näki yhtäkkiä tiellä ketun. Koska takanamme ei ajanut kukaan, sisko pysäytti auton ja käski minut kuvaamaan sitä ikkunasta. Kettu ei säikkynyt lainkaan, vaan seisoi nätisti paikoillaan, mikä johtui varmaan siitä, ettei se nähnyt ihmistä, vaan auton.

Kaksoiskettukuva tuli otettua vahingossa, koska sisko oli säätänyt kameran pois automaatilta.

Repolainen tallentui kameraan myös yksinkertaisena

Ajoimme lähellä sijaitsevaan toiseen paikkaan, Båtsfjordiin, sillä Berlevågissa ei ollut yhtään auki olevaa ravintolaa, ja siellä taas kuulemma oli. Båtsfrord oli muutenkin hieman suurempi ja elinvoimaisemman oloinen. Satamassakaan ei ollut lojumassa ruosteisia putkia niin kuin Berlevågissa.

Båtsfjordin satama, jonka vieressä sijaitsi hyvä ravintola.

Seuraavan yön vietimme Tanabrussa, jossa olimme leirintäalueella hyvin varustellussa mökissä, jossa oli jopa oma sauna. Ulkolämpötila oli kolmenkymmenen asteen tuntumassa, ilmastointia ei ollut, mutta ikkunat sai onneksi avattua ja kylmään suihkuun pääsi, joten sisällä ei sentään täysin läkähtynyt.

Pykeijan hieno hiekkaranta

Seuraavana päivänä matka jatkui kohti Kirkenesiä eli Kirkkoniemeä. Matkalla kävimme Pykeijan pikkukylässä, joka on historiansa takia suomalaisten turistien suosiossa, ja etenkin vanhemmat paikalliset puhuvat hyvin suomea.

Pykeijassakin oli tarkoitus kalastaa, mutta sillalle ei juuri silloin päässyt. Tyydyimme siis syömään tuoretta seitiä kylän ravintolassa.

Halusin käydä hiekkarannalla, jossa olemme aiemminkin olleet. Vesi oli melko kylmää, mutta polviin asti kahlaaminen ei tuntunut pahalta.

Ennen Kirkkoniemeen asettautumista päätimme vielä käydä kansallispuistossa, joka sijaitsee Suomen ja Venäjän rajan väliin jäävässä kielekkeessä. Tie perille osoittautui hyvin surkeaksi ja kuoppaiseksi. Maisemat perillä taas olivat kuin suoraan Pudasjärven soilta. Selvisi myös, että aivan puiston vieressä sijaitsee Norjan pienin poliisiasema.

Tahallisen kliseinen lomakuvaposeeraus

Kirkkoniemessä yöpymisen jälkeen koitti aika palata Suomeen. Kävimme matkan varrella vielä historiallisella Raatteentiellä. Sen jälkeisellä matkalla ukkosti, mikä oli siistiä, salamointia on kiva katsella.

Viimeinen etappi ennen kotia oli Rukalla. Varasimme neljän hengen huoneen matkalla, mutta perillä selvisi että ne olivatkin loppu, ja me menisimme junior sviittiin, joka käsitti erilliset makuu- ja olohuoneet omine televisioineen ja suuren parvekkeen, josta näki kauniin taivaan. Vaikka viimeinen yö olikin yllättävän hulppea, oli kotiin silti mukava palata, kuten aina reissun jälkeen.