Syntymäpäivää.

Siitä on tällä hetkellä kulunut 15 vuotta, 4 tuntia ja 15 minuuttia.

4 tuntia ja 14 minuuttia sitten katsoin kelloa.


Nyt katson ulos ikkunasta. Pihalla on lapsia.


Aloitin viime viikon sunnuntaina paitaprojektin. Sain idean, kun paidastani alkoi purkautua hihasauma. Hei, sehän näyttää kivalta.
Luonnokset paperille ja äitille näyttämään. Onnistuisiko tämmöinen?
Tuomio oli että kaavat tarvitaan, olisin halunnut pärjätä ilman. Siitä se lähti sitten luistamaan. Paita valmistui eilen. Se on valkoista trikoota punaisilla koristenauhoilla. Kalula- aukko on ihanan neliön muotoinen.
Ja hihoissa on reiät.

On se hauskaa taas palata kouluun. Paikalla on vaan puoli luokkaa. Ihana tunnelmainen.


On jotenkin ikävää vaan herätä siihen todellisuuteen, että läksyt, kokeet, kirjailijakansio.

Kirjailijakansio on apina harteilla.

Hyvästi, lapsukaiset

Ja sitten vaan leipomaan.

Perjantai oli viimeinen päivä TET- jaksosta. Viimeinen päiväni noteerattiin siten, että sain kortin. Siihen oli painettu pieniä ja isompia sormenjälkiä sormiväreillä. Jokaisen nimi, mutta ei kaikkien jälkiä. Mutta ideahan on hellyyttävä. Jäljille on piirretty jalat ja naamat.

Lähtö sieltä tuntuu olevan kivuton. Olen viettänyt päivän vahtien sitä alle puolitoistavuotiasta.
Niin suloinen. Nyt silitän päätä vielä viimeisen kerran. Käsi heiluttaa minulle. Sitten mieli on valmis unohtamaan. Ei itketä. Nyt vaan sitten ei tarvitse ajatella jatkuvasti taaperoita. Tuntuu hassulta palata koulumaailmaan, missä kaikki yrittävät olla aikuisia.


Eilen minun piti tehdä pestoa. Basilikamme on vähän kasvanut siitä pienestä ruukkukoosta. Parmesaania, pinjansiemeniä, oliiviöljyä, valkosipulia. Suolaa ja pippuria. Olen saanut epätoivon valtaamana sekoitettua nämä tehosekoittimessa ja sitten vielä pilkkonut sitä veitsellä. Se olisi valmista. Jääkaappiin. Kun avaan jääkaapin oven, sieltäpä hyppää jotain. Astia on laskeutunut ylösalaisin lattialle. Onneksi se oli muovia. Kestää hetki, ennen kun alan siivota peston murhapaikkaa. Sitä on lentänyt seinillekin. Jotenkin onnistun pelastamaan osan siitä, mikä oli jäänyt vangiksi astian sisälle. Ketuttaa kyllä.

Tänään herään onnellisesti vasta kymmenen jälkeen, nähtyäni unta. Unessa on aika ihmekeksintö. Rakeita, jotka veteen pudotettua saavat sen myrskyämään. Mielenkiintoinen mielikuvituksen tuote, mutten enää haluaisi melkein hukkua omaan aiheuttamaani aallokkoon.

Täksi päiväksi rakas taloyhtiömme onkin merkannut peukalonpyörittelytalkoot. Olen sangen vastahakoinen. Äitin kanssa sitten siistimään pensaita, ja lähden sisälle.

Focaccia ja omenapaita.

Omenat ovat pudokkaita. Yhdestä omenasta ei paljoa jäljelle jää, koska huonoja kohtia on niin montaa. Ei sekään ole kovin mukavaa, kun omenan kannasta löytyy kolme ötökkää. En pidä niistä pudokkaista lainkaan.

Focaccia- leipä onnistui muuten hyvin mutta siihen tuli ripoteltua suolaa vähän liikaa. Ravintoneuvojapelleilijät olisivat kauhuissaan.

Omenapaitaikinaan olisi voinut laittaa vähennän jauhoja, tasainen kansi on toive vain. Silti se maistuu sitten hyvälle, omenat ovat muuttuneet kamalista herkullisiksi. Ylivatkatulla kermalla kyllästetty vaniljakastike se sen kanssa maistuu.


Voi elämäinen, minä täyttää 15 ylihuomenisena.

Sen massaisen ''haastelun'' vastaukselliset

Kappas. Täältä löytyi sellainen iloinen haasteentapainen.

Eiköhän tämä nyt sitten ala tästä.

Haasteen säännöt

1# Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään

2# Pitää myös vastata haastajan 11 kysymykseen

3# Haastetun pitää tehdä 11 kysymystä uusille haastetuille 

4# Pitää haastaa 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa

5# Ei takaisin haastamista

11 Faktaa minusta 

1. Minua ei ole ikinä voinut mieltää normaaliksi. Aina on jokin poikkeava seikka, liittyy se sitten mihin tahansa.

2. Minua ei juurikaan kiinnosta koulunkäynti, jätän kaiken aina viimeiseen iltaan, mutta saan silti hyviä arvosanoja.

3. Minulla tuntuu olevan useampi persoona. Aliarvioin itseäni, mutta toisaalta mielessäni on myös hyvin ylimielinen sopukka, mutta toisaalta olen hyvinkin suvaitsevainen mutta toisaalta en... Minusta on hankalaa
tehdä mitään yksiselitteistä selkoa.

4. Jos pitäisi valita, olisinko sokea vai kuuro, olisin varmaan mielummin sokea, koska äänet musiikista läheisten ihmisten turvallisiin ääniin ovat tärkeämpiä kuin se mitä nään silmälasien läpi.

5. Minun on vuosi vuodelta hankalampi yrittää keksiä, mitä haluan syntymäpäivä- ja joululahjaksi. Olen kuitenkin materialisti.

6. Aloitan usein innostuneena projekteja, jotka sitten jäävät lattialle lojumaan.

7. Pidän piirtämisestä, vaatteiden suunnittelusta ja kaikesta luovasta.

8. Haluaisin rummut. Ja basson. Samantien kaikki mahdolliset bändisoittimet. Mutta en missään nimessä enää haluaisi soittaa bändissä.

9. Mielestäni ihmiset, jotka halveksivat Suomea ja haluaisivat muuttaa pois täältä voisivat heittää itsensä roskiin.

10. Haluan kahdesta neljään lasta, mielummin neljä. Molempaa sorttia. Olen jo miettinyt nimiäkin, ehkä liian varhaista?

11.Ennusteeni hiusteni värin muuttumisesta on huono. Olin pienenä blondi, mutta aikuisena tulen luultavasti olemaan brunette. Nämä ovat jo siihen suuntaan kovaa tahtia tummumassa.

Haastajan 11 kysymystä:

1. Oletko syvällinen?

Olen. Monesti seinää tuijottaen mielessä pyörivät vähän suuremmat asiat kuin kynsilakka.

2. Mitä mieltä olet aaseista?

 Minulla on lämmin muisto yhdestä aasista, jolla pääsin pienenä ratsastamaan Ranuan eläinpuistossa. Ne ovat väärinymmärrettyjä eläimiä.

3. Käytätkö koruja?

Kyllähän minulla joskus kaulasta sellaisia roikkuu, jos vyöt menevät rannekoruista niin ne ovat sitten lempikoruni.

4. Montaako kieltä osaat, ja mitä?

 No, ainakin olen opiskellut neljää ja sitten kotosuomi. Niistä osaan suomea, englantia, jotenkin sitä ruotsia, jotenkin sitä japania ja maistiaisia venäjästä.

5. Seuraatko jotakin sarjaa tvstä, jos seuraat, niin mitä?

MasterChef Australia näin ainoana säännöllisenä, toivottavasti Hayden pääsee pitkälle.

6. Tiedätkö mitä maanis-depressiivinen tarkoittaa?

Kuulostaa joltakin uppopaistetulta, eli masentuneelta.

7. Entäs kompensointi?

Tasoittamista?

8. Jos olisit eläin, mikä eläin olisit? Perustele.

Jänis. Katoaisin maastoon, en tappaisi muita. Huolehtisin pienokaisistani. Lajitoverini olisivat siliteltävinä kodeissa, kun samaan aikaan jyrsisin omenapuita talvella ravinnon puutteessa.

9. Jos olisit jäätelö, mikä jäätelö olisit ja miksi?

Turkinpippurijäätelö. Toiset rakastavat, jotkut eivät voi sietää. Kuori voi antaa tyystin erilaisen mielikuvan, kuin mitä pehmeä sisus. Kun jatkat matkaa voit löytää jotain yllättävää, jos et ollut aiemmin tutustunut kyseiseen jäätelöön.

10. Uskotko Jumalaan tahi siihen että jokin ylempi voima ohjailee maailmaa ja määrää esim. moraalilain?

Oikeastaan en. Uskon siihen, että asiat tapahtuvat tai ovat tapahtumatta. Ei eläimillä ole moraalia, se on tämän isoaivoisen ihmisen keksintö. Ei ole oikeaa tai väärää, niin vain halutaan uskoa. Käsite ''Jumala'' on keino sulkeutua todellisuudelta.

11. Minkälaiset ovat lempisukkasi?

 Sellaiset vähän paksummat missä on Suomen lippuset <3

11 kysymystä uusille haastetuille:

Jos niitä olisi.

Haastan 10 bloggaajaa, niinhän sinä luulet.

Päiväkodissa

''Ookko äy-y uumimaaimassa?''

Maanantaista on lähtenyt käyntiin TET- jaksoni. Olen siis päiväkodissa. Kävin samassa rakennuksessa itse esikoulun yhdeksän vuotta sitten.

Olen kaikista pienimpien parissa. Ikähaitari on vuodesta ja kolmesta kuukaudesta kolmeen vuoteen.

Niinkin pienet lapset ovat yllättävänkin omatoimisia. Osaavat pukea suurimmaksi osaksi itse. Takkeja on pitänyt kyllä päälle auttaa. Että nämä ovatkin pieniä. Kun kumartuu sulkemaan vetoketjun odottavat paikoillaan ja tuijottavat nappisilmillään.

Pääasiassa leikkivät nätisti, mutta pitää vahtia samassa huoneessa konfliktien välttämiseksi. On se kummaa, miten sellainen leikki on hauskaa. Nyt leikitään että syödään. Sitten leikitään että mennään nukkumaan. Sitten mennään taas syömään.

Ulkona oleminen on mukavaa. Pirpanat tuntuvat olevan suloisimmillaan ulkona kirmatessaan värikoodatuin liiveinensä. Olen saanut viettää aikaa nostellen näitä todella kevyitä ihmisiä pikkulasten keinuihin ja antaen ''isot vauhit''. Ovat nämä vaan suloisia.

Tänään jouduin saarretuksi. Eräs tuli kirjan kanssa ja pyysi lukemaan. Muutkin pikkuihmiset löysivät nopeasti paikalle. Yritin kyllä sitä ääneen lukea, mutta kirjan sivut kääntyivät liian nopeaan tahtiin. Tärkeää ei tuntunut olevan juoni, vaan se että tunnisti kuvasta pikkumyyn.

Yksi tytöistä tuntuu olevan jotenkin kiintynyt minuun, kun istun lattialla tulee halaamaan ja tykkää ottaa sormistani kiinni. Osa tuntuu olevan kiinnostunut, tuijottaa. Osa taas ei muutoin kiinnitä huomiota paitsi sitten, kun se vetoketju ei vaan mene itsestään kiinni.

Vielä seitsemän päivää. Katsotaan ovatko lopuksikin näin suloisia.

Pimeys tuo turvaa

Kunhan ei ole karhuja.

,,Huomasin tuossa juuri että samat tapahtumat toisen näkökulmasta ovat tavallaan vähän pelottavaa luettavaa. Tämän aiheutti tämän blogin kirjoittelija, ystäväinen. Olen Lammas. Tavallaan se on karmivaa huomata, että toisillakin on ajatustoimintaa. No ei, se on ilmeistä.,,

Mutta niin. Olemme olleet tässä siskoni kanssa kahdestaan kotona, vanhemmat ovat olleet työmatkalla. Tämä ei ole aiheuttanut ongelmia, osaamme kyllä kävellä kauppaan ja ruokkia itsemme oikealla ruoalla, ei mitään eineksiä tai tilauspitsaa. Eilen mieltäni tosin sai masennettua se, että tomaattikastikkeesta tuli syömäkelvotonta. Valkosipuli kerkesi kärventyä. Maku tunki liiaksi läpi. Lihapullat saivat olla yksinäisiä spagetin päällä. Kastike oli sitten pelkkää ketsuppia.
Siinä ei ollut yhtään sipulia... Kamalaa.

Eilen kävimme vartin kävelymatkan päästä löytyvässä kaupassa. Pimeä oli jo kovasti laskemassa. Pimeässä tuntee selvästi olevansa puheliaampi. Jotenkin se, että on pimeää luo turvallisuuden tunnetta. Ainakin jos katulamput hehkuvat, et ole yksin ja voit kuulla liikenteessä harvakseltaan syntyvää ääntä. Kyllä siinä sai purettua sydämeltään mopoja ja muutakin. Ja kaikki oli yksinkertaisen ihanaa. Ilma ei ollut kuuma eikä kylmä. Taivas on tumma, mutta pieni valokajo siintää yhä. Katulamput värittävät lämpimästi puita. Maassa on keltaisia lehtiä. Kuulet niitä kiireettömiä ajoneuvojen ääniä. Ihanaa.

Tämänpäiväinen kauppareissu sijoittui päivänvalon aikaan. Matkaa oli tuplaten enemmän. Valoisassa ei puhekaan luista. Mutta saahan aikaa taas ruveta kuvittelemaan epämääräisiä. Miten auttaisi jotakuta, joka tulisi vastaan jos tämä olisi tajuton. Miten repisi hihansa irti ja sitoisi haavan. Pitäisikö soittaa ambulanssi vai riittäisikö taksikyyti terveyskeskukseen. Ajattelen jotenkin usein näitä polkuja.

Kaupasta ostamme vihanneksia, kanaa ja nuudeleita ruokaa varten. Oli suunnitelmissa poimia mukaan kauppoihin palannutta hopeatoffeeta. Ammottavan tyhjä aukko karkkihyllyssä kertoo kyllä, miten sitä oli odotettu. Jäimme ilman pussia. Käymme toiveikkaina viereisessä kaupassa, mutta tulos on yhä nolla. Ostamme sitten kuitenkin turkinpippureita. Kassalla sitä saa todistaa sitä, miten kassa ei myykään alkoholia päihtyneelle miehelle. Jokseenkin kummaa, vaikka sitä sanotaankin ettei myydä, mutta että se pitää paikkansakin.

Kun olemme kotimatkalla, yhä Petosen keskustassa, vastaan kävelee mies. Siskoni ja minun kohdalla hän sanoo ''Tytöt on kauniita, tytöt on kauniita'' Karmivaa. Ei varmaan ole kaikki kotona.
Hälytysajoneuvo laittaa pillit soimaan. Tuntuu jotenkin niin Petoselta.

Nyt on jo pimeää. Talo tuntuu pesältä.

Kalaa ja puukkoja

Kalaryssäys ja työntekoa

Aamulla täytyi saada kammettua itsensä ylös sängystä aivan kohtuuttoman aikaisin. Kahdeksalta.
Se olisi sitten kalaryssäykseen lähtö.

Vastahan olivat nuo elonkorjuumarkkinat (tai kuten on ilmaistu, elonkerjuumarkkinat) joten oli vähän yllättävää että heti uutta pukkaa.
Alue oli täynnä paistettuja muikkuja. Paistettua lohta. Muikkuja. Hunajaa. Lohta. Muikkuja. Hunajaa. Puukkoja. Maissia. Talkkunaa. Muikkuja.

Se on aina jokseenkin häiritsevää, kun samaa tuotetta myydään samaan hintaan siinä viereisessä kojussa. Kumpaa kannattaa kannattaa?

Puukkoja. Puukkoja on hyvä käyttää, niillä on mukava vuolla. Meillä on hyvä puukko, mutta joskus käytössä tarvittaisiin kahta yhtä aikaa. Moraa ei kelpuuteta. Siispä pelottavalta mieheltä mennään puukkoa ostamaan. Pyödällä on näytillä pieni puukko. On se vaan söpö.
Muovipussiin käärityn ostoksen kanteleminen vaikuttaa kuulemma jokseenkin häiritsevältä.

Jostain pitäisi nyt hankkia ravintoa. Haluan muikkuja. Haluan myös noita paistettuja vihanneksia, kun niitä myyvät siihen kylkeen. Annos näyttää valtavalle. Se keikkuu epämääräisen pahvilautasen päälle ja näyttää sille, että on ensimmäisen tilaisuuden tullen valmis hyppäämään turmioonsa. Matkan pituus ei kuitenkaan sitä salli.

Poistuessamme alueelta emme suuntaakaan kotiin, vaan meidät kiikutetaan työpaikalle tekemään jotain palkkamme eteen. Yksitoikkoista, mutta kyllä se aika nopeasti menee. Kun tajunta alkaa hämärtyä, energia opoistua. Väsyttää.

Kaupassa pitää vielä käydä hamstraamassa vähän juotavaa ja ihmettelemässä, miten ihmeessä kukaan kassahenkilö voi olla niin tolkuttoman hidas.

Kotona saa sitten olla rauhassa. Tulen piirtäneeksi.

Morten Harket se luulee olevansa. Aito norjalaissöpöläinen vie kyllä voiton.

Rippileiri 24-31.07.2013

Ensimmäinen leiri ikinä.

Olihan tuota jo koko kesä odotettukin. Pelätty. Pohdittu.

Sitten tuli aika, jolloin matkalaukullinen kansa odotti bussia saapuvaksi kirkon parkkipaikalla. Kuljetus lähtikin. Kohti paikkaa, joka olisi koti seuraavan viikon ajan. Ajatuksia leijailee. Ajatuksia siitä, miten säilyttää mielenterveys niin hengellisellä leirillä.
Ikkunasta näkee metsää, sisällä erilaisin ilmein varustettuja ihmisiä. Tie nieleytyy ajoneuvon alle.

Tulee risteys, tienviitassa kerrotaan matkaa Hirvijärvelle olevan kahden kilometrin verran. Asfaltti päättyy.
Siinä se leiripaikka sitten on. Paikka josta ei karata.

Aiempi ryhmä ei ole vielä paennut tieltämme. Laukut on siis jätettävä varkaiden armoille, katoksen alle. Toivon, että kukaan ei pihistä arvotavaroitani.

Ennen kuin pääsemme katsomaan sellejämme, nostamme lipun salkoon, käymme toteamassa että ruoka on parempaa kuin koulussa ja istumme kappelissa. Stalkkaamme toisiamme ja yritämme muistella nimiä.

Tulee sitten sekin aika, kun meille kerrotaan että voimme majoittua. Se on lohduttavaa kuulla. Lähdin leirille kahden kaverini kanssa. Menemme toki samaan huoneeseen. Lisäksi kaksi oikein mukavaa ja mielenkiintoista immeistä tulee samaan huoneeseen. Hieno porukka oli meillä siellä, tosiaan.
     Pääsen tekemään sen, mitä olen odottanut. Levittämään lakanani sänkyyn. Tulee siitä niin kotoisa olo.
Vaatteet löytävät paikkansa kaapista ja laukku sujahtaa sängyn alle. Kaikki on niin täydellisesti organisoitu.


Joka päivä lämmitetään sauna. Joka päivä saa käydä peseytymässä ja ennenkaikkea uimassa. Uiminen osoittautuikin mielenkiintoiseksi. Jostain syystä kaikki tuntuivat pitävän vettä jääkylmänä. No, ensimmäisenä päivänä kun sinne meni, niin siellä viihtyi kun oli itsensä turruttanut kylmään. Mutta se oli silti tarpeeksi lämmintä. Seuraavina päivinä vesi oli jo lämmennyt niin, että ei tarvinnut turtua. Silti kaikki sitä kylmänä pitivät, viivyttelivät tikkailla kauhuissaan. Pitäisikö tuonne varpaat kastaa.



Leiriolympialaisista muodostuu tärkeä osa päivää. Isoset ovat kieroissa mielisään kehitelleet kaikenlaista mukavaa.
Ensimmäisen päivän laji oli jotain sekavaa ja kaikki saivat siitä täydet pisteet.
Myöhempiä lajeja olivat huutojuoksu, lappusien etsintä sekä vedenhaku.

Huutojuoksu. Pitäisikö huutaa? En minä muista miten huudetaan. En osaa huutaa. Idea on kuitenkin yksinkertainen. Huuda, juokse kenttää ympäri. Kun ei enää kuulu pihausta, pysähdy. Henkeä ei saa vetää. Suusta pääsee ulos epämääräinen ''aaaaaaaaaa'' kun juoksen. Se on hyvin häiritsevä hetki. Kaikkien katseet kiinnittyvät aina siihen, kuka juoksee.
Meidän tiimimme meni sitten voittamaan sen, herra isokeuhkon ansiosta.

Lappusien metsäsestä nouto. Tämä oli ehkä lempilajini. Heitetään noppaa pelilaudalla. Kuutonen tuli. Viereisessä harvapuisessa, pienessä metsänpalasessa on numerolappuja kiinnitettyinä. Sieltä etsitään oma. Kaikilla ryhmän jäsenillä on käsi kädessä. Lapun toisella puolella on numerosarja ja sana. Ne pitää painaa mieleen. Sitten palataan isosen luo. Kerrotaan, mitä lapussa luki. Kun menee oikein, siirrytään seuraavan luo. Tämä antaa jonkin tehtävän.
Tehtäväksi saimme muunmuassa kolmen punaisen esineen etsinnän, Viisi kertaa isosen kumarruksen, kuusi kertaa vesihiisisihisihississä- sanomisen, puolen minuutin odottamisen, maassa uimisen sekä ''käykää lisäämässä deodoranttia'' Minkä johdosta päädyimme poikien puolelle ja herra katsoi asiakseen suihkuttaa sitä axea kaikkien päälle, niin että tuoksuin sen jälkeen aika miehiselle.
Jos olisimme löytäneet viimeisen numeromme, olisimme luultavasti voittaneet. Nyt tulimme toiseksi.

Vedenhakuhan oli kanssa mielenkiintoinen tehtävä. Meille ei etukäteen kerrottu muuta kun että siinä saattaa sitten vähän kastua. Tuossa on sitten ämpäri. Sitä ei saa liikuttaa. Tuossa on järvi. Ämpäri pitää täyttää vedellä. Yksi kerrallaan joukkueesta menee ja hakee vettä vaatteillaan, hiuksillaan, suullaan, millä vain voi. Onneksi sattui mukaan ballerinat. Ne vetävät mukavasti vettä. Se hieno tunne. Ryntäät veteen, kastat pääsi sinne, otat suullisen vettä, täytät kenkäsi vedellä ja hoippuroit ylämäkeen ämpärin luo. Suusta pärskäytät vedet saaviin, sitten kengistä ja sitten pääsee puristelemaan vettä irti hiuksista ja housunlahkeista. Ämpärimme täyttyy hyvää tahtia. Kengät ovat hyödylliset tähän. Voitamme.


Laulaminen leirillä oli hauskaa. Tämä ryhmä kehtasi oikeasti laulaa, vaikka ensimmäisissä tapaamisissa kukaan ei kehdannut. Tunnelma oli hyvä. Oli muutama laulu, joka haluttiin aina uudelleen. Kirkkaimpana tähtenä ''Tuu mun vaimoksein'' joka oli huvittavaa kuunneltavaa. Lopun Tuu mun vaimoksein/mieheksein oli ihanan sekava, kun desipelit nousivat. Pojat halusivat äänellään hukuttaa mieheksein- huudot jaa toisinpäin. Se oli hauskaa. Oli se hyvä kappalekin, ei kovin uskonnnollinen.


Oppituntejakin siellä yritettiin pitää. Ne olivat sanalla sanoen tylsiä. Töherten vihkooni ja kirjoitan siihen useita kertoja sanan evoluutio.
Jokapäiväinen kirkko ja ainainen jeesustelu olivat välillä ahdistavia. Tuli semmoinen olo, että tätä yritetään tunkea korvista ja syöttää jonakin hankalasti nieltävänä. Se, miten kaikki eivät tunnu olevan ihan järjissään. Ja kaikki luulevat, että koska olet kristitty, olet harras sellainen. Se, kun kaikki liittyy raamattuun. Kun ohjaajat ruokapöydässäkin keskustelevat raamatusta.
Eikö näillä ihmisillä tosiaankaan ole elämää?

Voin kylläkin rehellisesti sanoa, että yhden asian saivat minuun tartutettua.
Nuhan.

Ja saihan tämä rippikoulu minut pohtimaan yhtä asiaa.

Pitäisikö erota kirkosta aikuisena?

Ihmiset ovat uteliaita mikäli uskomme piikkiä

Kiitoksia, pikkuiset

Kai sitä voi mainostustakin mainostaa. Eilisen mainostuksen seurauksena lukijamäärässä tapahtui piikki.

Taitavat olla kaikki piilostalkkereita, mikäs siinä.

Mielenkiintoinen havainto vangittuna.

 

 

 

 

Mistä näitä ihmisiä oikein ilmestyy

Eikä yksikään päivä ole mikään ''normaali''

Sarjassamme epäonniset aamut
Ei, en onnistunut herättämään talon väkeä aamulla. Olivat jo valmiiksi hereillä.
Sitä ottaa maitopurkki kädessä lasia kaapista. Tökäisee samalla karahvia, se alkaa pudota. Ei sitä ymmärrä, ennen kuin se on sirpaloitunut monen muunkin astian kohtaloksi koituneeseen keittiön laattalattiaan.
Se olisi sitten vartti siihen, että poimii ja imuroi sirut pois kulkuväylältä.

Yhteiskuntaoppia.

Kotitaloutta, omenapaita. Tästä pääsee pain kautta teletappeihin. Lastenohjelmien ruodintaa, miten niiden taso on laskenut. Eeppisesti dubattuja lastenohjelmia.

Matiikkaa.

Ruotsia, viimeinen verbikoe. Ei mennyt kovinkaan hyvin. Ensimmäinen meni hyvin, toinen ei, kolmas täysillä ja nyt oli onneksi viimeinen.

Uskontoa.

Aika lähteä koulusta. Jäädä odottamaan bussia. Kello tulee viisi yli. Bussi on myöhässä.
Aika jatkaa kulkuaan.
Sieltä se bussi saapuu. Nousen kyytiin, matkalippu tyhjenee. Tämä vuoro on tapansa mukaan täynnä. Pääsee sitä istumaan kuitenkin.

Katsoisiko ulos ikkunasta vai tuijottaisiko roskaa lattialla?

Päätepistettä lähestyttäessä vilkuilee kelloa. Kello viisitoista kolmekymmentäkolme pääsee karkaamaan paikalta.

Kauppahalliin. Lähden tottakai kiertämään väärään suuntaan. Patonkipaikka. Jonoa. Alan huolestua ajan riittämisestä. Olen siinä juuri maksamassa kun päivän ensimmäinen ihminen ilmestyy yllättäen paikalle. Sehän on sisko. No hei, kiva että pääsit etuajassa. Läikytänpä tässä vahingossa hieman kokista lattialle.

Kyllä minä kerkeän. Löydän puistosta hyvän istumapaikan saaliini tuhoamiseen. Päivän toinen ihminen ilmestyy paikalle. Tyyppi japaninkurssilta, jonne olen siis menossa. Varmistelee siinä että, onhan kurssi olemassa, kun ei ole saanut viestiä.

Kun olen saanut nälän lannistettua jatkan matkaani kohti kansalasopistoa. Liikennevaloissa vastaan kävelee päivän kolmas ihminen. Moi! Oletko TET- paikkaa kysymässä? -Ei kun mulla on japaninkurssi. -Ai jaa, okei.

Sisällä yritän sitten aloitella matikanläksyjä. Tunnenpa oloni epäsosiaaliseksi.

Meidät päästetään sisään. Otan paikkani vaikka tuosta kohtaa. Edellisvuoden kanssani istunutta ei näy. Harmillista. Viereeni istuu teollisuusvakoilija. Ihan mukava porukka. On neljäkin uutta ihmistä. Tunnen sen hieman ahdistavaksi, että olen ainoa alaikäinen paikalla.

Pääasiassa tunti koostuu kertaamisesta, esittelyista ja siitä, miten kukaan ei oikein ymmärrä miksi opettajamme ei yhtäkkiä enää suomenna puheitaan. Me emme ole niin hyviä, että ymmärtäisimme.

Positiivinen yllätys on ulos käveltyäni päivän neljäs ihminen. Lähti keväällä koulustamme, vuotta vanhempi. Se jälleennäkeminen saa olotilan ponnahtamaan monia asteita ylemmäs. Harmittavaa, että pitää keretä bussiin, olisin mieluusti jäänyt siihen sössöttämään vielä pidemmäksi aikaa.

Se olisi sitten kotia. Onneksi huomenna on kymmeneenmeno.

Koulun ainekirjoitus, kauhutarina

Hiljaisuus on ääni jonka kuulen

Tänään on todella kuiva ja helteinen päivä. Voisimme varmaan mennä uimaan sitten, kun vanhempani tulisivat takaisin pellolta. Yksin olisi ikävä mennä eikä tässä lähistöllä asu ketään samanikäistä. Minut on taas jätetty yksin kotiin. Minusta kun ei ole työhön pellolla. Olen liian nuori. Olisihan se mukavaa, että joku olisi täällä kanssani. Meillä on kylläkin kissa, mutta ei siitä ole leikkimään kun se vain pyydystää rottia. Sisälläkään ei ole tekemistä, ei meillä ole varaa leluihin eikä isä osaa niitä veistää.

On kulunut jo kymmenen tuntia siitä, kun äiti aamulla kertoi, mitä minulle jätti syötäväksi ja sulki oven perässään. Kyllä heidän pian pitäisi palata. Koska asumme pohjoisessa, kesällä aurinko ei laske. En edes huomannut, miten aikaa on kulunut. Ehkä isä ja äiti eivät myöskään ole huomanneet ajan kulua. Avaan natisevan ovemme ja lasken jalkani kuivalle mullalle. Yksikään ruohonkorsi ei liiku. On peilityyntä. Näen vasemmalla järven, jonka vesi ei enää näytäkään kutsuvalta. On omituisen hiljaista, kun tuuli ei humise puissa eivätkä linnut viserrä. Kuulen vain oman hengitykseni, kun paljasjaloin lähden pellolle.

Minusta tunutuu todella oudolta. Aivan kuin jotain pahaa olisi lähellä. Mutta minulla on vilkas mielikuvitus. Olen tullut pellolle. Siellä ei ole ketään. Ei edes variksia. Yritän pitää pienen äänen pääni sisällä kurissa. Pohdin. he voisivat olla ladolla. Nopeutan askeliani. Vilkuilen taakseni. Mitään ei tapahdu.

Kuulen pienen rasahduksen ja säpsähdän. Tunnen jalkapohjieni alla risun. Sydämeni hakkaa tiheää tahtia, kun juoksen loppumatkan ladolle. Minulla on entistä huterampi olo. Olen tullut vanhan, harmaan ja osin lahonkin ladon eteen. Kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin, kun asetan käteni kahvalle, josta törröttää naula. Ovi narisee. Silmäni rävähtävät auki ja minua oksettaa. Lysähdän maahan.

 Kymmenen senttiä lattian yläpuolella on varpaat. Katosta roikkuu naru ja narusta roikkuu mies. Minun isäni. Hän on alasti ja hänen kehossaan on useita vertavuotavia puukoniskuja. Hänen päästään törröttää kirves.
Hän on kuollut. Yritän saada jalkani liikkeelle. En voi jäädä tähän. Isä ei selvästikään ole tappanut itseään. Tappaja voi olla lähistöllä. Minun on löydettävä joku. En tiedä, missä äiti on. Kaavin rippeeni maasta ja lähden juoksemaan huterasti. Naapurin talo ei ole kivenheiton päässä, mutta juoksen koko matkan vihamielisen näköisen metsän viertä. Hengästyttää. En voi pysähtyä. Olen yksin. Juoksen ikuisuuden. Kaadun. Nousen. Näen naapurin keltaisen puutalon. Näen ikkunasta pitsiverhojen lomasta sisään keittiöön. Huokaisen. Näen sisällä hahmon. Lähestyn ikkunaa täristen. Painan sormeni lasille. Kauhea totuus paljastuu. Naapurin niskassa on punainen, syvä juova. Hän ei liiku. Hänen päänsä roikkuu luonnottomasti. Hänkin on kuollut. Alan hyperventiloida.

Olen taas ottanut jalat alleni. Kylällä on pakko olla joku. En voi olla yksin. Pieni ääni päässäni vakuuttaa, etten ole yksin, sillä en se minä heitä ole tappanut. Äkkiä kuulen oksien rasahduksia, jotka eivät ole aiheuttamiani. Pysähdyn siihen paikkaan. Metsä jatkaa rahisemistaan. valahdan alas. Nostan käteni niskani päälle. Niin minut on opetettu toimimaan, jos karhu hyökkäisi. Olen kuitenkin melko varma siitä, että rahisija ei ole karhu.

Rahina lakkaa, mutta en nosta päätäni. Tunnen vaimean maan tömähtelyn, kun jokin alkaa lähestyä. ''Kulta!'' kuulen tutun äänen. Äidin äänen. Ponkaisen ylös maasta ja juoksen suoraan äidin syliin. Hänkin tuntuu hysteeriseltä. Kyyneleet putoavat hiuksiini. Tärisemme molemmat siinä. Olemme onnellisia, ettemme ole yksin. Mutta emme ole myöskään kaksin.

Tuo olio, joka juuri hyppäsi äänettömästi eteemme ei ole ihminen. Se ei ole eläin. Äiti kiljuu korvaani. Itse en osaa kuin tuijottaa tuota mädäntynyttä neliraajaista päätöntä, löyhkäävää otusta. Ei, olin väärässä. Se on ihminen. Kauan sitten kuollut ja kuopattu ihminen. Elävä kuollut. Äiti koppaa minut mukaansa. Hän lähtee juoksemaan. Olen kykenemätön tekemään mitään, mutta huomaan kyllä, että neljällä raajalla etenevä elävä kuollut on nopeampi. Juokseminen ei auta mitään. Vain sadan metrin jälkeen tuo mädäntynyt ruumis saa meidät kiinni. Uskon loppuni tulleen, kun se hyppää meitä kohti. Mutta se ei välitä minusta. Se hyökkää äidin kimppuun. Äiti kiljuu, potkii ja lyö. Minä en kestä vain katsoa, kun äitiäni tapetaan. Menen repimään äitiä kynsivää otusta pois. En voi menettää äitiäni. Muuten minulla ei ole ketään. Sormeni uppoavat kauan maassa maanneeseen matojen syömään lihaan. Se on ällöttävintä mitä olen tehnyt mutta nyt ei ole aika oksentaa. Huomaan, että minusta ei ole juurikaan apua ja äidin voimat alkavat heiketä.

Vilkaisen läheiseen ojaan. Näen siellä lojuvan paksun kepin. Siitä voisi olla apua. Pinkaisen matkaan. Vain muutama metri. Nyvin keppiä. Se on painava. Saan sen kuitenkin ongittua ylös. Juoksen takaisin. Onneksi keppi on terävä. Yritän seivästää olion. Olen varma, että jos sillä olisi pää se vain nauraisi säälittävälle räpellykselleni. Pää. Tietenkin. Kyllä se keppi uppoaa kaulaan paremmin. Survon kepin sisään otuksen kaulasta. Tungen sitä syvemmälle. Ruumiin läpi oleva keppi estää sitä liikkumasta. Se kaatuu maahan ja jää siihen sätkimään.

Puhallan ilmat keuhkoistani. Kuusien verhoama metsä ei näytä vieläkään turvalliselta. kuulen vaikerrusta. Äiti. Äiti vakuuttaa olevansa kunnossa. Se olisi uskottavampaa, jos hänen naamassaan ei olisi syviä naarmuja. Jos hänen huulensa ei olisi halki. Jos hän ei makaisi maassa näyttäen siltä, että siitä ylös nouseminen on mahdotonta. Meidän on päästävä pois. Vereslihaista olentoa ei välttämättä yksi risu kauan pidättele. Tartun äitiä käsistä. Yritän kiskoa hänet istuma- asentoon. Hän irvistää, mutta pyrkii salaamaan vammansa minulta. Hän istuu nyt. Siirrän hänen veren tahraamaa hamettaan niin, että näen hänen jalkansa. Se on poikki. Luu on murtunut. Tuore veri virtaa sammalpeitteeseen. Tällä jalalla ei paeta. Emme pääse pois. Emme pääse turvaan. En tiedä mitä tekisin. Peitän kasvoni löyhkääviin käsiini.

Hetken on hiljaista. Ei tuule. Kuulen vain hengityksemme. Sen hiljaisuuden rikkoo ääni. Kamala ääni. Raastava ääni. Edestäni kuuluva ääni. Näen. Kuuluu kirkaisu. Se lakkaa tukahtuneesti. Näen äidin. Näen isän. Kuolleen isäni. Hän on vieläkin viiltoja täynnä. Pahinta ei ole pään kirves. Pahinta on hänen hampaansa. Ne ovat veressä. Uponneet äidin kaulaan. Isän silmät. Ne hehkuvat punaisina. Äiti. Äiti on kuollut. Isä tappoi äidin.Ilmaa halkoo huuto. Se tulee minun suustani. Karmeaa. Ei. isä ei voinut. Ei äitiä. Mutta isän ei pitäisi olla edes elossa. Hän katsoo. Katsoo minua. Päästää irti elottomasta ruumiista. Sydämeni lyö. Liian nopeasti. Lakkaan hengittämästä. Tärisen. Itken. Turmeltu ruumis, jota joskus kutsuin isäksi. Se tuijotus. Se on nälkäinen. Se päästi irti äidistä. Se havaitsi jotain parempaa. Tuoreempaa lihaa.


Onhan tässä asiota, jotka nyt myöhemmin muuttaisin. Oikeastaan en pidä zombiosiosta, lukuunottamatta viimeisen kappaleen loppuosaa. Olisin voinut korostaa enemmän lapsenomaista pelkoa. Sitä tunnetta, kun olet yksin. Kun ajatukset alkaavat laukata. Hengitys alkaa muuttua pinmalliseksi ja tiheäksi. Ongelmista ja liiasta juoksemisesta huolimatta sain tästä arvosanaksi 10 ja korjaustarralapun sen vieressä.

Revontulia ja maanantaita

Revontulia! Ihan oikeita!

Perjantaina lähdettiin. Veneellä Vatasen saareen. Siellä on melko tuore mökki, jossa saa yöpyä kuka tahansa.

Suunnitelma oli mennä sinne, odottaa että tulee pimeää ja nähdä revontulia, sitten nukkua ja herätä.

Vielä on valoisaa. Nuotio on mukava sytyttää. Puut ovat kuivia ja kiinteitä. Laadukkaita. Omat kirveeniskuni eivät saa halkaistua niitä. Pelkään, että osun ohi, voimaa ei tule varattua tarpeeksi.
Tuohi syttyy nätisti. Pian nuotio jo roihuaa.

Kolme puuta vierekkäin. Ponnistan kannosta ja kiilaan jalkani kahden puun väliin. Sieltä on mukava katsella. Otan kuviakin sieltä käsin.

Hämäräkin alkaa hiipiä, aurinko laskea. Vene lipuu kahden matkustajansa kera muutaman metrin rannasta, kaislikkoon. Kalastavat. Sillä välin toiset tuleen tuijotellen. Seitsemän ahventa. Hämärä jo on kun ne paistuvat halsterissa. Et näe, ovatko ne jo kypsiä. Ahvenia.

Kalan jatkoksi makkarat. Tirisevät. Poksahtelevat. Ensimmäiset tähdet ovat nähtävissä.
Täältäkin käsin näkee Puijon tornin. Se on valaistu. Tyynen veden pinnassa näkyy heijastus. Puijontorninsilta.

Taivaanrannassa kajastaa enää heikko oranssi hehku. Taivaalle on syttynyt useita tähtiä. Voit jo nähdä lupaavan häivähdyksen.

Taivaalta erottaa otavan, sepäs näyttääkin suurelta. Kuinka se voikin. Viimeisetkin taivaanrannan kajot painut pois näkyvistä. Punainen valo vilkkuu kaukana.

Kello tulee yhdentoista. Siellä alkaa näkyä. Pehmeää hehkua. Vihreää.
Se liikkuu. Revontulet. Aidot revontulet. Kun niitä katsoo, ne alkavat vahvistua. Eivät ole kovin kirkkaat puoliltaöinkään, mutta ne ovat sitä mitä tultiin katsomaan. Taianomaista.

Alkaa kuitenkin nukuttaa ja vähän palellella.
Aika nostaa itsensä yläsänkyyn, jossa ei ole kaidetta.

Ja tulee aika herätä, patjan alle reunan puolelle on ilmestynyt varotoimenpiteenä halkoja. Ne suojelevat putoamiselta. Huomaavaista. En tippunut yön aikana. Olen onnellinen.


Maanantaihan alkaa hyvin. Eihän tuo ole herätysääneni. Se on muistutusääni. Muistutus kertoo minulle ''Lähden taas.'' En. En lähde. Kello on puoli kahdeksan. Näihin aikoihin pitäisi olla valmiina lähteään, puettuna, ruokittuna ja muutoinkin huollettuna. Voi helevetti.
Ei auta, vaikka yrittäisin olla nopea. En kerkeäisi kävellen. Pitää mennä pyörällä.
Ulkona muuten sataa.
Saan aikaa syödäkin. Sitten kaivan kypärän kaapista ja avaimen laatikosta. Se on näköjään sitten menoa.

Ne aamut, kun tulet kouluun likomärkänä. Kun näät ne ihmiset, jotka ovat käyttäneet sateenvarjoa. Tai saaneet autokyydin. Sokeria.

Äidinkielen tunnilla on hyvää aikaa pohtia, mikä mahtaisi olla syöttömanner. Oi, miten ihania sanoja Agricola keksikään.

Kemian tunnilla pitää tehdä esitelmiä. Ihan yksin. Aiheista yksikään ei erityisemmin innosta. Jään viimeiseksi, joten aihe, joka oli jättäytynyt pahnanpohjimmaiseksi on Parafiini ja Buli- Ää, jotain bu- alkuista. Mistään tuollaisista ole hölkäsen pöläystäkään kuullut. Toisesta tehdään kynttilöitä ja toisesta asfalttia. Yhdeksän dian esitys on valmis.

Siitä sitten pyörän kyytiinnoukkiminen. Satula on kerennyt onneksi kuivua.
Miksi. Olisin voinut mielellään olla muutaman sekunnin hitaampi. Kummittelee nyt sitten.

Jos menomatka olikin yhtä ylämäkeä niin nyt saa sitten iloita senkin edestä.

Ja kas vain, siinähän on ihminen.
Hei stalkkeri! Ihan vain koska käskit kirjoittaa, niin jaksoin tietokoneen avata! Ole hyvä!

Lähellä kotia jo pian sitten olenkin. Siinä on muutama ala-asteelainen poika. Joku niistä sanoo ''tosi nolo pyörä'' Naurattaa. Olisi pitänyt kääntyä, pysähtyä siihen eteen ja katsoa silmiin. Sanoa, että eikös asia ole nolo vasta sitten, kun se nolottaa. Minä olen todella ylpeä, kun ajelen tällä 60- 70- luvun jopolla, joka näyttääkin ikäiseltään. En voisi papempaa pyörää toivoa. Siihen olisi vielä väläyttänyt leveän hymyn perään. Mikäköhän olisi ollut senkin koviksen vasta- argumentti. Olisi ollut kivaa jäädä siihen ärsyttämään moista tyyppiä. Etenkin nyt kun tuntee itsensä niin vanhaksi.

Eipä muuta tällä erää. Lähiakoina julkaisen tänne vielä kauhutarinanikin. Odottakaa sitä!

Koulun Ainekirjoitus, Scifiaine

Väärä aikakausi

Elämä. Se on tämä. Eläminen. Se ei ole tätä. Toisten mielestä on hyvä näin. On helppoa. Minä en pidä tästä. En halua elää tekniikan kautta. Jospa olisin syntynyt aiemmin. Silloin tulevaisuuskin näytti kiinnostavalta. Silloin elämä oli elettävä. Näin olen päätellyt vanhojen ihmisten puheista. Vaikka tekniikka on jo nyt aivan käsittämätöntä, tiedän, että kukaan ei tule keksimään aikakonetta. Se on mahdotonta. Mutta jos olen väärässä, olen ensimmäisenä ostamassa lippua 1900- luvulle.

Ihmiset eivät ole ihmisiä. He ovat aivottomia. Elämä on niin helppoa, että et tarvitse aivoja. Jos tarvitset tietoa, otat vain esiin tablettisi. kerrot sille kysymyksesi. Se vastaa ihan kaikkeen. Vihaan tabletteja. Niistä ei ole muuta iloa, kuin menneisyydestä kyseleminen. Vastauksetkin tulevat puolueellisina. ''Ennen otettiin kuvia filmikameralla, joka oli työläs käyttää, kallis ja heikkolaatuinen. Nyt nämä hirvitykset on korvattu yhdellä hipaisulla toimivalla, tarkalla, tallentavalla ja kaikin puolin ylivertaisella kameralla.

Minulla ei ole ystäviä. Kaikki vihaavat minua. Kokevat kai sen, että minulla on mielipiteitä uhkana omalle pilvilinnalleen. Joopa joo. Suurin uhka tämän yhteiskunnan luhistumiselle olisi se, jos joku maapallon kymmenestä miljardista ihmisestä onnistuisi hakkeroimaan tietojärjestelmään. Kukaan ei enää tietäisi mitään. Ketään ei ole opetettu yhtään mihinkään sellaiseen. Mutta kukaan ei jaksa tai kykene siihen.

Viereisessä huoneessa laitetaan päälle musiikki. Se sekoittaa ajatukseni. Kamalaa. Miten kukaan voi tuota kuunnella. Tietokone on ainoa soitin, jota kukaan osaa enää käyttää. Ja siltä tämä nykyään kuulostaakin. Olen vasta elämäni alussa. Edessä on pitkä tulevaisuus. Ihmiset elävät nykyään reilusti yli sadan vuoden. Isoisoäitini kuoli sadanviidenkymmenenkahden vuoden iässä. Hän oli onnellinen, kun pääsi pois. Viimeiset viisikymmentä vuotta hän vain makasi laitoksessa. Siinä ei ollut mitään järkeä. Laitoksia on paljon. Todella paljon. Ja kun robotit hoitavat hommat, kaikki toimii. Ikuisesti kukaan ei silti elä, onneksi.

Tämä, mitä muut kutsuvat edistykseksi ja minä rappioksi sai alkunsa, tai alkoi kasvaa todelliseen mittaansa 2040- luvulla. Silloin ymmärrettiin, miten roboteilla voidaan korvata miltei kaikki työntekijät, paitsi ne, jotka suunnittelevat ''ihanneyhteiskuntaa'' Kun se oli päässyt huippuunsa ei enää tarvittu aivoja.

Kyllähän ihmiset jotain silti tekevät. Tai ainakin osa. Kun ei enää tarvitse huolehtia elämisestään, voi keskittyä viihteeseen. Onkin erikseen ihmisiä, jotka järjestävät viihdettä kansalle. Lukutaidottomiin ihmisiin uppoaa jos minkälainen soopa. Typeriä, tableteilla katsottavia aidon näköisiksi animoituja sarjoja. Niiden, niin kuin kaiken täällä lempiaihe tuntuu olevan menneisyyden pilkkaaminen. Miten ennen joutui jopa itse laittamaan ruokansa ja rakentamaan talonsa. Epäilen niidenkin olevan robottien suunnittelemia ohjelmia.

Turvallista täällä on. Ei ole siltoja, joilta voisi hypätä eikä junia, joiden alle heittäytyä. Kaikki turvajärjestelmät on suunniteltu niin, että kukaan ei saa itse päättää, haluaako elää vai ei. Elät, kunnes makaat laitoksessa ja kuolet mihin ikinä kuoletkin. Miltei kaikki osataan silti parantaa. Ja parannetaan. Sillä kun kuolet, et päädy taivaaseen tai helvettiin. Joskus niihinkin uskottiin.

Jos joskus kuolen, uskon kuitenkin, että jään olemaan. Tai mieleni jää. Ei tietoisesti, mutta uskon kuitenkin, että saa päättää miten on. Saa päättää muiston, mihin jää. Pääsee vihdoin sinne, minne minut on tarkoitettukin. Siihen aikaan, kun tämä oli vielä estettävissä.

Tämänlaisen tein siis scifiaineeksi, eikä tehtävänanto ollut että avaruusolioita ja hienoja pyssyjä vaan nimenomaan tulevaisuus. Oli mukavaa kirjoittaa selvästi katkeraa tekstiä. Jos nyt tuolta en jostain näin jälkeenpäin pitänyt, niin korostin ehkä liikaa aivottomuutta, tablettien pahuutta ja ilmiselvän dubstepin huonoutta. Toimisi lyhyempänäkin, mutta ei saanut kirjoittaa liian lyhyttä. Sain tästä sitten 10- arvosanaksi. Ja kommentit siitä, miten käsialasta ei saa selvää, että sinusta tulee lääkäri.