Puuteria on satanut päällekäin useampi kerros. Takki on muuttunut paksummaksi ja ulkoilevat ihmiset vastentahtoisemminksi. Aamujen pimeyteen on tottunut ja taivaan valoisuus alkaa olla kauan sitten koettua.
Päivät rullaavat eteenpäin kaavan mukaan. Kaikki päivät ovat kuitenkin poikkeuksia toisistaan ja kaavat voi polttaa takassa. Päivät ovat puoliksi niin mahtavia asioita ja ylöspäin kaartuvia huulia täynnä, puolet taas katseen alasluomista ja epämukavuutta.
Löydän itseni toistuvasti harjaamasta hampaita, heräämästä tuttuun ääneen, kävelemästä valkeuden harsottamaa tietä pitkin. Näen samat ihmiset, kuljen samat polut. Kaivan esiin samat kirjat ja kuulen samat ääniraidat. Kirjoitan samalla kynällä ja juon samasta mukista. Katson noita samoja katulamppuja, jotka olivat tuolla eilenkin.
Kaikki muuttuu. Kokoajan. Tuo jalanjälki ei ollut tuossa eilen, tuo viiva on paperilla on uusi. En ollut ennen kokenut tuota, nyt se on jo matkalla muistojen arkistoon. Jokaisella pesukerralla vaatteet hiljalleen hapertuvat, sukkiin kasvavat reiät. Maito oli tuoretta mutta päiväys on ohikiitänyt vaikka on pysynyt paikoillaan. Katson samoja kuvia mutta en näe sitä mitä näin eilen. Valo osuu eri kohtaan, tuossa olikin piste.
Elämä ei muutu. Mikään ei muutu, koska kaikki muuttuu. Myös se muuttuu, mikä on ollut aina sama. Se hioutuu, sen oppii ulkoa aina uudestaan. Ja silti et voi muistaa sitä pientä valonpilkahdusta. Mitään et voi muistaa, koska leimasin jättää niin heikon jäljen, aina vain kopion.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti