Koulun ainekirjoitus, kauhutarina

Hiljaisuus on ääni jonka kuulen

Tänään on todella kuiva ja helteinen päivä. Voisimme varmaan mennä uimaan sitten, kun vanhempani tulisivat takaisin pellolta. Yksin olisi ikävä mennä eikä tässä lähistöllä asu ketään samanikäistä. Minut on taas jätetty yksin kotiin. Minusta kun ei ole työhön pellolla. Olen liian nuori. Olisihan se mukavaa, että joku olisi täällä kanssani. Meillä on kylläkin kissa, mutta ei siitä ole leikkimään kun se vain pyydystää rottia. Sisälläkään ei ole tekemistä, ei meillä ole varaa leluihin eikä isä osaa niitä veistää.

On kulunut jo kymmenen tuntia siitä, kun äiti aamulla kertoi, mitä minulle jätti syötäväksi ja sulki oven perässään. Kyllä heidän pian pitäisi palata. Koska asumme pohjoisessa, kesällä aurinko ei laske. En edes huomannut, miten aikaa on kulunut. Ehkä isä ja äiti eivät myöskään ole huomanneet ajan kulua. Avaan natisevan ovemme ja lasken jalkani kuivalle mullalle. Yksikään ruohonkorsi ei liiku. On peilityyntä. Näen vasemmalla järven, jonka vesi ei enää näytäkään kutsuvalta. On omituisen hiljaista, kun tuuli ei humise puissa eivätkä linnut viserrä. Kuulen vain oman hengitykseni, kun paljasjaloin lähden pellolle.

Minusta tunutuu todella oudolta. Aivan kuin jotain pahaa olisi lähellä. Mutta minulla on vilkas mielikuvitus. Olen tullut pellolle. Siellä ei ole ketään. Ei edes variksia. Yritän pitää pienen äänen pääni sisällä kurissa. Pohdin. he voisivat olla ladolla. Nopeutan askeliani. Vilkuilen taakseni. Mitään ei tapahdu.

Kuulen pienen rasahduksen ja säpsähdän. Tunnen jalkapohjieni alla risun. Sydämeni hakkaa tiheää tahtia, kun juoksen loppumatkan ladolle. Minulla on entistä huterampi olo. Olen tullut vanhan, harmaan ja osin lahonkin ladon eteen. Kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin, kun asetan käteni kahvalle, josta törröttää naula. Ovi narisee. Silmäni rävähtävät auki ja minua oksettaa. Lysähdän maahan.

 Kymmenen senttiä lattian yläpuolella on varpaat. Katosta roikkuu naru ja narusta roikkuu mies. Minun isäni. Hän on alasti ja hänen kehossaan on useita vertavuotavia puukoniskuja. Hänen päästään törröttää kirves.
Hän on kuollut. Yritän saada jalkani liikkeelle. En voi jäädä tähän. Isä ei selvästikään ole tappanut itseään. Tappaja voi olla lähistöllä. Minun on löydettävä joku. En tiedä, missä äiti on. Kaavin rippeeni maasta ja lähden juoksemaan huterasti. Naapurin talo ei ole kivenheiton päässä, mutta juoksen koko matkan vihamielisen näköisen metsän viertä. Hengästyttää. En voi pysähtyä. Olen yksin. Juoksen ikuisuuden. Kaadun. Nousen. Näen naapurin keltaisen puutalon. Näen ikkunasta pitsiverhojen lomasta sisään keittiöön. Huokaisen. Näen sisällä hahmon. Lähestyn ikkunaa täristen. Painan sormeni lasille. Kauhea totuus paljastuu. Naapurin niskassa on punainen, syvä juova. Hän ei liiku. Hänen päänsä roikkuu luonnottomasti. Hänkin on kuollut. Alan hyperventiloida.

Olen taas ottanut jalat alleni. Kylällä on pakko olla joku. En voi olla yksin. Pieni ääni päässäni vakuuttaa, etten ole yksin, sillä en se minä heitä ole tappanut. Äkkiä kuulen oksien rasahduksia, jotka eivät ole aiheuttamiani. Pysähdyn siihen paikkaan. Metsä jatkaa rahisemistaan. valahdan alas. Nostan käteni niskani päälle. Niin minut on opetettu toimimaan, jos karhu hyökkäisi. Olen kuitenkin melko varma siitä, että rahisija ei ole karhu.

Rahina lakkaa, mutta en nosta päätäni. Tunnen vaimean maan tömähtelyn, kun jokin alkaa lähestyä. ''Kulta!'' kuulen tutun äänen. Äidin äänen. Ponkaisen ylös maasta ja juoksen suoraan äidin syliin. Hänkin tuntuu hysteeriseltä. Kyyneleet putoavat hiuksiini. Tärisemme molemmat siinä. Olemme onnellisia, ettemme ole yksin. Mutta emme ole myöskään kaksin.

Tuo olio, joka juuri hyppäsi äänettömästi eteemme ei ole ihminen. Se ei ole eläin. Äiti kiljuu korvaani. Itse en osaa kuin tuijottaa tuota mädäntynyttä neliraajaista päätöntä, löyhkäävää otusta. Ei, olin väärässä. Se on ihminen. Kauan sitten kuollut ja kuopattu ihminen. Elävä kuollut. Äiti koppaa minut mukaansa. Hän lähtee juoksemaan. Olen kykenemätön tekemään mitään, mutta huomaan kyllä, että neljällä raajalla etenevä elävä kuollut on nopeampi. Juokseminen ei auta mitään. Vain sadan metrin jälkeen tuo mädäntynyt ruumis saa meidät kiinni. Uskon loppuni tulleen, kun se hyppää meitä kohti. Mutta se ei välitä minusta. Se hyökkää äidin kimppuun. Äiti kiljuu, potkii ja lyö. Minä en kestä vain katsoa, kun äitiäni tapetaan. Menen repimään äitiä kynsivää otusta pois. En voi menettää äitiäni. Muuten minulla ei ole ketään. Sormeni uppoavat kauan maassa maanneeseen matojen syömään lihaan. Se on ällöttävintä mitä olen tehnyt mutta nyt ei ole aika oksentaa. Huomaan, että minusta ei ole juurikaan apua ja äidin voimat alkavat heiketä.

Vilkaisen läheiseen ojaan. Näen siellä lojuvan paksun kepin. Siitä voisi olla apua. Pinkaisen matkaan. Vain muutama metri. Nyvin keppiä. Se on painava. Saan sen kuitenkin ongittua ylös. Juoksen takaisin. Onneksi keppi on terävä. Yritän seivästää olion. Olen varma, että jos sillä olisi pää se vain nauraisi säälittävälle räpellykselleni. Pää. Tietenkin. Kyllä se keppi uppoaa kaulaan paremmin. Survon kepin sisään otuksen kaulasta. Tungen sitä syvemmälle. Ruumiin läpi oleva keppi estää sitä liikkumasta. Se kaatuu maahan ja jää siihen sätkimään.

Puhallan ilmat keuhkoistani. Kuusien verhoama metsä ei näytä vieläkään turvalliselta. kuulen vaikerrusta. Äiti. Äiti vakuuttaa olevansa kunnossa. Se olisi uskottavampaa, jos hänen naamassaan ei olisi syviä naarmuja. Jos hänen huulensa ei olisi halki. Jos hän ei makaisi maassa näyttäen siltä, että siitä ylös nouseminen on mahdotonta. Meidän on päästävä pois. Vereslihaista olentoa ei välttämättä yksi risu kauan pidättele. Tartun äitiä käsistä. Yritän kiskoa hänet istuma- asentoon. Hän irvistää, mutta pyrkii salaamaan vammansa minulta. Hän istuu nyt. Siirrän hänen veren tahraamaa hamettaan niin, että näen hänen jalkansa. Se on poikki. Luu on murtunut. Tuore veri virtaa sammalpeitteeseen. Tällä jalalla ei paeta. Emme pääse pois. Emme pääse turvaan. En tiedä mitä tekisin. Peitän kasvoni löyhkääviin käsiini.

Hetken on hiljaista. Ei tuule. Kuulen vain hengityksemme. Sen hiljaisuuden rikkoo ääni. Kamala ääni. Raastava ääni. Edestäni kuuluva ääni. Näen. Kuuluu kirkaisu. Se lakkaa tukahtuneesti. Näen äidin. Näen isän. Kuolleen isäni. Hän on vieläkin viiltoja täynnä. Pahinta ei ole pään kirves. Pahinta on hänen hampaansa. Ne ovat veressä. Uponneet äidin kaulaan. Isän silmät. Ne hehkuvat punaisina. Äiti. Äiti on kuollut. Isä tappoi äidin.Ilmaa halkoo huuto. Se tulee minun suustani. Karmeaa. Ei. isä ei voinut. Ei äitiä. Mutta isän ei pitäisi olla edes elossa. Hän katsoo. Katsoo minua. Päästää irti elottomasta ruumiista. Sydämeni lyö. Liian nopeasti. Lakkaan hengittämästä. Tärisen. Itken. Turmeltu ruumis, jota joskus kutsuin isäksi. Se tuijotus. Se on nälkäinen. Se päästi irti äidistä. Se havaitsi jotain parempaa. Tuoreempaa lihaa.


Onhan tässä asiota, jotka nyt myöhemmin muuttaisin. Oikeastaan en pidä zombiosiosta, lukuunottamatta viimeisen kappaleen loppuosaa. Olisin voinut korostaa enemmän lapsenomaista pelkoa. Sitä tunnetta, kun olet yksin. Kun ajatukset alkaavat laukata. Hengitys alkaa muuttua pinmalliseksi ja tiheäksi. Ongelmista ja liiasta juoksemisesta huolimatta sain tästä arvosanaksi 10 ja korjaustarralapun sen vieressä.