Revontulia ja maanantaita

Revontulia! Ihan oikeita!

Perjantaina lähdettiin. Veneellä Vatasen saareen. Siellä on melko tuore mökki, jossa saa yöpyä kuka tahansa.

Suunnitelma oli mennä sinne, odottaa että tulee pimeää ja nähdä revontulia, sitten nukkua ja herätä.

Vielä on valoisaa. Nuotio on mukava sytyttää. Puut ovat kuivia ja kiinteitä. Laadukkaita. Omat kirveeniskuni eivät saa halkaistua niitä. Pelkään, että osun ohi, voimaa ei tule varattua tarpeeksi.
Tuohi syttyy nätisti. Pian nuotio jo roihuaa.

Kolme puuta vierekkäin. Ponnistan kannosta ja kiilaan jalkani kahden puun väliin. Sieltä on mukava katsella. Otan kuviakin sieltä käsin.

Hämäräkin alkaa hiipiä, aurinko laskea. Vene lipuu kahden matkustajansa kera muutaman metrin rannasta, kaislikkoon. Kalastavat. Sillä välin toiset tuleen tuijotellen. Seitsemän ahventa. Hämärä jo on kun ne paistuvat halsterissa. Et näe, ovatko ne jo kypsiä. Ahvenia.

Kalan jatkoksi makkarat. Tirisevät. Poksahtelevat. Ensimmäiset tähdet ovat nähtävissä.
Täältäkin käsin näkee Puijon tornin. Se on valaistu. Tyynen veden pinnassa näkyy heijastus. Puijontorninsilta.

Taivaanrannassa kajastaa enää heikko oranssi hehku. Taivaalle on syttynyt useita tähtiä. Voit jo nähdä lupaavan häivähdyksen.

Taivaalta erottaa otavan, sepäs näyttääkin suurelta. Kuinka se voikin. Viimeisetkin taivaanrannan kajot painut pois näkyvistä. Punainen valo vilkkuu kaukana.

Kello tulee yhdentoista. Siellä alkaa näkyä. Pehmeää hehkua. Vihreää.
Se liikkuu. Revontulet. Aidot revontulet. Kun niitä katsoo, ne alkavat vahvistua. Eivät ole kovin kirkkaat puoliltaöinkään, mutta ne ovat sitä mitä tultiin katsomaan. Taianomaista.

Alkaa kuitenkin nukuttaa ja vähän palellella.
Aika nostaa itsensä yläsänkyyn, jossa ei ole kaidetta.

Ja tulee aika herätä, patjan alle reunan puolelle on ilmestynyt varotoimenpiteenä halkoja. Ne suojelevat putoamiselta. Huomaavaista. En tippunut yön aikana. Olen onnellinen.


Maanantaihan alkaa hyvin. Eihän tuo ole herätysääneni. Se on muistutusääni. Muistutus kertoo minulle ''Lähden taas.'' En. En lähde. Kello on puoli kahdeksan. Näihin aikoihin pitäisi olla valmiina lähteään, puettuna, ruokittuna ja muutoinkin huollettuna. Voi helevetti.
Ei auta, vaikka yrittäisin olla nopea. En kerkeäisi kävellen. Pitää mennä pyörällä.
Ulkona muuten sataa.
Saan aikaa syödäkin. Sitten kaivan kypärän kaapista ja avaimen laatikosta. Se on näköjään sitten menoa.

Ne aamut, kun tulet kouluun likomärkänä. Kun näät ne ihmiset, jotka ovat käyttäneet sateenvarjoa. Tai saaneet autokyydin. Sokeria.

Äidinkielen tunnilla on hyvää aikaa pohtia, mikä mahtaisi olla syöttömanner. Oi, miten ihania sanoja Agricola keksikään.

Kemian tunnilla pitää tehdä esitelmiä. Ihan yksin. Aiheista yksikään ei erityisemmin innosta. Jään viimeiseksi, joten aihe, joka oli jättäytynyt pahnanpohjimmaiseksi on Parafiini ja Buli- Ää, jotain bu- alkuista. Mistään tuollaisista ole hölkäsen pöläystäkään kuullut. Toisesta tehdään kynttilöitä ja toisesta asfalttia. Yhdeksän dian esitys on valmis.

Siitä sitten pyörän kyytiinnoukkiminen. Satula on kerennyt onneksi kuivua.
Miksi. Olisin voinut mielellään olla muutaman sekunnin hitaampi. Kummittelee nyt sitten.

Jos menomatka olikin yhtä ylämäkeä niin nyt saa sitten iloita senkin edestä.

Ja kas vain, siinähän on ihminen.
Hei stalkkeri! Ihan vain koska käskit kirjoittaa, niin jaksoin tietokoneen avata! Ole hyvä!

Lähellä kotia jo pian sitten olenkin. Siinä on muutama ala-asteelainen poika. Joku niistä sanoo ''tosi nolo pyörä'' Naurattaa. Olisi pitänyt kääntyä, pysähtyä siihen eteen ja katsoa silmiin. Sanoa, että eikös asia ole nolo vasta sitten, kun se nolottaa. Minä olen todella ylpeä, kun ajelen tällä 60- 70- luvun jopolla, joka näyttääkin ikäiseltään. En voisi papempaa pyörää toivoa. Siihen olisi vielä väläyttänyt leveän hymyn perään. Mikäköhän olisi ollut senkin koviksen vasta- argumentti. Olisi ollut kivaa jäädä siihen ärsyttämään moista tyyppiä. Etenkin nyt kun tuntee itsensä niin vanhaksi.

Eipä muuta tällä erää. Lähiakoina julkaisen tänne vielä kauhutarinanikin. Odottakaa sitä!