Aamulla pääsimme sellaiseen ihme ilmestykseen kuin koulubusiin. Pienten saksalasislasten katseet kiinnittyvät, isommat ovat omiensa parissa. Istuimme kahden luokkalaisemme pojan seuraan. (tässä välissä olisi hyvä jatkaa salanimittelyä, joten olkoon heidän nimensä Retki ja Gerbiili. [mistä näitä nimiä suollan]) Muita suomalaisia ei ollut bussissa.
Koululta on suoraan lähtö kohti Alppeja. Kohteemme siellä on Neuwachsteinin linna. Matkaamme sinne bussilla muutaman tunnin verran. Kohtaamme ruuhka-ajan ja sadekuuroja.
Perilläkin sataa. Matkamuistomyymälästä mukaani tarttuu kaksi saksalaismatkamuistoviuhkaa, toinen on siskolle ja toinen ihmiselle, jonka olen joskus kai maininnut täällä nimellä Hämy.
Edessä on pitkä matka ylös linnalle, väistelemme hevosenlantakasoja, itse hevoskärryjä, ylös- ja alasmatkaavia turisteja ja satunnaisesti kulkevia autoja. Välillä taivaalta putoaa muutama pisara. Ihmiset alkavat olla puhki. Viimein näemme linnan. Ennen kuin ryntäämme räpsimään siitä kuvia, pysähdymme syömään.
Oli muuten yksi masentavimpia ruokailuja ikinä. Sataa, istut kylmällä penkillä selkä muihin päin, syöt annosta jossa ei ole minkäänlaisia vihanneksia. Tunnet olosi niin eristyneeksi. Onnea oli nousta pöydästä ja sekoittua takaisin ryhmään.
Linna on kuitenkin sitten nätti. Siinä se seisoo. Sen lähettyvillä näköalatasanteella otetaan ryhmäkuva. Näkyy kauas, vihreää peltoa leikkaavat tiet ja kaukana siintää vettä ja vuoria. Jatkamme sisään kuuntelemaan opastettua kierrosta paksulla saksalaisaksentilla. Näiden englannista ei aina saa selvää. Kävelemme loputtomasti ylös kierreportaita. Jokainen huone on tungettu täyteen joutsenia, maalauksissa ja veistoksissa. Linnan sisään on istutettu matkamuistomyymälä, liekö oikein käyttää tätä moiseen.
Käymme vielä sillalla, josta näkymä linnalle on täydellinen. Silta on sullottu täyteen turisteja, ja aina kun yrität ottaa kuvan, joku ennättää sinne tielle. Puiset lankut tuntuvat taipuvan häijysti ihmisrykelmien alla. Sillan metallikaiteisiin on kiinnitetty rakkauslukkoja, tulee mieleen samanmoiset uudella sillalla lähellä kotiani, hieman romanttisemmat puitteet taitaa tämä näköala suoda.
Palaamme alas. Käväisen uudelleen siinä matkamuistomyymälässä ostamassa melko söpön lippalakin. Pääsemme bussiin, ja kaikkien väsyneet jalat ovat helpottuneita. Meillä oli ollut suunitelmissa käväistä vuoren päällä, mutta sinne vievä gondolihissi ei ole toiminnassa. Siellä on viisitoista senttiä lunta, se tämän estää.
Bussimatkalla takaisinpäin kuuntelemme hienoja juttuja, mitä Retki kaivaa esiin 70- luvun saksanmatkailukirjasta. On hyödyllista osata saksaksi sanoa:
-Tiedän hyvän diskoteekin
-Missä on yökerho
-Minulla on 200 savuketta matkalaukussani
Kuullessaan saksaksi yökerhokysymyksen edessämme istunut saksalainen opettaja kääntyy vilkaisemaan meitä erittäin hienolla ilmeellä. Repeilystä ei meinaa tulla loppua.
Koululta meidät tullaan noutamaan, tällä kertaa ei pienellä fiatilla vaan suuremmalla autolla. Ratissa on perheen isä, jonka aiemmin näimme vain vilaukselta. Kotona syömme illalla hyvää pastasalaattia ja nauramme jostain kumman syystä sille, miten Samppa kaataa lasiinsa vettä. Vilkuilemme vielä illalla netistä iltapäivälehtien sivuja. Turvallisuuden tunne, Suomi on vielä olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti