Päätösosa.
16.05.2014 PERJANTAI
Laukku on pakattu. Viimeinen kerta kun kaahaamme koululle. Miettii, mitä sanoa näille ihmisille jotka meidät auliisti kotiinsa päästivät. Luokkamme ottaa ulkona ryhmäkuvan. Laukut ovat nyt bussissa ja pian olemme mekin.
Ajaudumme areenan pihaan. Japanilaisturistit haluavat erään pellavapään porukastamme poseeraamaan kameralle kanssaan. Pääsemme kävelemään sisään Allianz Areenaan nuoren miesoppaan johdolla. Tämä opas puhuu vahvaa englantia ihanalla saksalaiskorostuksella. Areena on valtava ja moderni. Pelikentällä ei ole ruohoa. Työntekijöitä siellä on, työntelemässä hiekkaa ympäriinsä. Mitä lie tekevät. Saamme tehtäväksemme säikäyttää heidät.
Käymme lehdistön huoneessa ja oikein Bayer Münchenin pukukopeissakin. Säväyttäisi enemmän jos jalkapallo kiinnostaisi. Kierroksen jälkeen tietenkin patistetaan myymälään hankkimaan fanituotteita. Siellä oli pelaajien pohjalta tehtyjä pehmoleluja, moinen olisi kyllä ollut aika söötti. Jätin kuitenkin väliin.
Olisin voinut jättää myös väliin pikaruokalassa syömisen. Saksalaisruokaan kyllästyneen yleisön pyynnöstä menimme hampurilaiselle. Olisivat halunneet Mc Donaldsiin, mutta menimme sentään Burger Kingiin. Minä ja Samppa otamme ainoina lastenateriat ja facepalmaamme kun saamme niiden mukana lelut. Jätän omani tarjottimelle, mutta Samppa ottaa omansa mukaansa. Ei tehnyt yhtään mieli hampurilaista.
Näin vatsamme täytettyämme matkaamme paikkaan, jossa sellainen ei ollut tavallista. Dachaun keskitysleiri. Meille teroitetaan sitä ennen, että tavalliset saksalaiset eivät ole näihin kauhuihin syyllisiä. Kierros on suomeksi. Astumme sisään Työ tekee vapaaksi- portista. Linnut sirkuttavat ja paikka on vihreä. Valheellisen kaunis. Laajaa aukiota reunustavat päätalo ja asuntoparakit. Sisältä päärakennus on kylmä ja kivinen. Kunkin huoneen rutiineista kerrotaan. Suihkuhuonettakin voitiin käyttää kidutukseen, säätämällä veden lämpötilan jääkylmäksi tai tulikuumaksi. Opas selittää kidutuskeinoista, ruoskimisesta, ripustuksesta ja seisomaselleistä.
Kävelemme puiden reunustamaa käytävää, sivuilla on ollut parakkeja, nyt niiden paikalle on laitettu muistoksi kivireunukset. Kirkonkellomainen kello soittaa dramaattisesti. Sen heilunnan näkee. Kolkko olo. Pääsemme kamalimpaan paikkaan. Kaasukammioon. Seinät ovat moninkertaiset, koska viimeisillä voimillaan ihminen voi rikkoa tavallisenpaksuisen seinän. Ajatukset vaeltelvat niissä tunteissa mitä siellä koettiin.
Käväisemme vielä ihan tavallisessa kaupassa, aikaa annetaan kymmenen minuuttia, joten matkaan tarttuvia suklaita ei paremmin etsi katsella tai miettiä, kenelle se on tuliaiseksi. Lentokentälle. Suklaat tungetaan jo valmiiksi pinkeään matkalaukkuun. Käymme läpi turvatarkastuksen. Ostan lentokentältä vielä minulta tilatun Tobleronen ja janooni Spritea. Lennolla Helsinkiin piirrän muotokuvan Sampasta.
Helsingissä luokanvalvojamme jakaa käteemme kympin per pari, luokan ylijääneitä rahoja. Tarkoitus oli taas mennä Starbucksiin, mutta mokoma on kiinni. Valitsemme siis toisen kahvilan, ja sieltä hedelmäsalaatti. Tulee aika hakeutua oikealle paikalle odottamaan viimeistä lentoa ja miettimään kaikkia niitä tuntemuksia. Se on pian ohi, miltä se tuntui? Suklaaseen kastetulta mansikalta.
Lennolla kotiin Kuopioon silmät kiinni mietin asioita. Pidän kiinni ajatuksistani, etten vaivu uneen. Perillä kello on kamalasti ja sitä oloa vähän lisää aikaerorasitus. Kotikaupungin kamaralla, ja tuota pikaa kotona. Äiti saa ensimmäisen halin. Siskoni johdattelee minut matkahuuruissani huoneeseensa ja minut onnistuu yllättämään nurkassa kököttänyt Hämy. Selittelyni matkasta ovat siihen aikaan tasokkaita. Nyt, hyvää yötä. Omassa, turvallisessa, narisemattomassa sängyssä.
tiistai 27. toukokuuta 2014
maanantai 26. toukokuuta 2014
Saksaseikkailujen selittely osa 4
15.05.2014 TORSTAI
Hitsi, miten positiivinen mieli tästä päivästä jäi. En voi lakata hymyilemästä. Nitisevästä sängystä herää ja lähtee koululle. Sieltä sitten reitti-linja-autolla eteenpäin. Taisi eräs hiippari livahtaa takaovesta sisään pummilla.
Matka jatkui lähijunalla, joka muuttui jossain vaiheessa metroksi. Nousimme pois Münchenissä, suurin osa meistä pääsi oikealle puolelle. Kolme poikaa nousi sille toiselle puolelle. Kaikkien reaktiot olivat aika muikeita.
Löysivät ne lampaatkin tiensä oikeaan paikkaan sieltä, Marieplazille. Sen kiintopiste oli yksityiskohtainen raatihuone, mielenkiintoinen ilmestys. Niin oli myös opas, joka saapui kertomaan meille historiaa. Ainakin intoa riitti. Ilma oli sellainen, että kaikki valittivat kylmää, mitä suotta.
Päivän historia- annoksen jälkeen menimme syömään perinteisenoloiseen, mutta isoon oluttuvantapaiseen. Siellä oli ''bändi'' soittamassa perinteistä saksalaista musiikkia aivan liian kovaa ääntä pitäen. Minä ja Samppa lyöttäydyimme Retken, Gerbiilin (Toivon ettei kukaan näistä tätä lue), Turvamiehen, Epäturvamiehen, Klassikon ja Symppiksen seuraan. Tämä oli jo ihana edistysaskel eilisen masenteluruokailun jälkeen. Ohitse purjehtii välillä työhönsä kauan sitten kiinostuksen menettänyt nainen, kansanpuvussa ja kädessä prezeleitä.
Pojat tilaavat makkaraa, saamme arpoa saksankieliseltä listalta mitä mikäkin wurst tarkoittaa, kunnes joku enkeli tuo englannin kielisen listan. Me tilaamme porsasta perunalla ja sipulilla. Melkein kaikki saavatkin, mitä tilasivat. Retki ei saanut bratwurstiaan.
Tähän oli jätetty vapaata kiertelyä, pöytäläistemme lisäksi poimimme matkaan Kohteliaan. Kävimme taas siellä himskatin Abergrombiessa sekä muutamassa muussa ja ostamassa ylihinnoiteltua suklaata. Kello kolmelta tapaamispaikalle, suihkulähteelle. Saimme mukaamme sen saksalaistytön, jonka luona olemme ja hänen kaverinsa. Läksimme Starbucksiin. En ollut sellaisessa ennen käynyt. Otin jääteetä ja mansikkajuustokakkua. Sain jääteeheni kirjoitettuna uuden nimen, en luullutkaan että sitä oikein osattaisiin kirjoittaa, mutta oikein kirjaimia taisi mennä 3. Ja uudessa nimessäni mokomia oli 7. Myös Symppis sai hienon, uuden nimen. Yksi kirjain vain, ja hänen nimensä oli muuttunut tytön nimeksi.
Jatkoimme rentouttavan istuskelun jälkeen etsimään Forever 21 -kauppaa. Hukkasimme sinne ensin saksalaiset ja kun olimme jo lähteneet muistimme unohtaneemme sinne Epäturvamiehen. Löysimme hänet kuitenkin. Vielä Pimkien kautta tapaamispaikalle. Metro/lähijuna matkalla Klassikko piirtää väärällä kädellään muotokuvaa Gerbiilistä, ja puhumme henkeviä piirtämisestä.
Muut jatkoivat bussilla, mutta meitä oli jälleen isä vastassa. Saksalaisemme informoi meitä siitä että meillä oli ravintolaan meno vielä edessä., luokkamme kesken siis. Meidät viedään sinne autolla, mutta eihän siellä niitä bussilla tulleita vielä ole. Odottelemme siinä, ja puhun ruotsia saksalaisille, taisin selittää jotain siitä miten kaunista on ja saksa jotain. Jätin muuten mainitsematta kokonaan loput kielitaidostani, en halunnut tietoa tuputtaa.
Pian näemmekin letkan suomalaisia marssivan kohti. Istahdamme pöytään ja seuraamme liittyvät Turvamies, Symppis, Klassikko, Epäturvamies, Gerbiili ja Retki. Lisäksi pöydän päähän saapuu kaksi lukioikäistä saksalaispoikaa häiritsemään keskittymistä. Tässä vaiheessa iltaa aloin siirtyä sokerihumalaa muistuttavaan tilaan. Jatkuvaan repeilyyn ja käsien heiluttamiseen. Aluksi merkit eivät olleet vakavia.
Tilasin ruoaksi pastaa. Aiemmin päivällä olleen ruokailun muistot alkoivat palata mieleen, kun kaikkien muiden ruoat olivat neniensä edessä. Odotin, mutta mitään ei kuulunut. Mainitsin asiasta tarjoilijalle ja saan olla tyytyväinen siihen, että lopulta sain ruokani. Täyttävää se oli, kaikkea en syödä jaksanut.
Poistuimme syötyämme pihalle, Turvamiehen, Symppiksen ja Klassikon kanssa. Muut olivat jo lähteneet paikalta. Yritimme soittaa saksalaisemme paikalle, mutta vastausta ei tullut. Vaan hilpeä soittorasiamusiikki ja saksankielinen infoäänite. Tässä vaiheessa alkoi mennä lujaa. Nauroin sille musiikille ja pyörin ympyrää, pojat katsoivat huvittuneina kohtaustani. Aloimme olla pahasti paniikkinauru-kohtaus-humalassa ja lähdimme kylille päin. Siinä kävellessä viimein sain vastaussoiton saksalaiselta, se oli valtava helpotus. Samppa määräsi vielä pojat turvaksi odottamaan, että kyytimme varmasti saapuisi perille. Oli mukavaa istua autossa, vaikka nopeusmittari läheni 100 pikkutiellä.
Nimistä. Ne eivät ehkä ole ihan henkilön sisintä olemusta kuvaavia. Tarkoitus on ilmentää sitä, miten kyseiset henkilöt itse koen, päällimmäinen mielikuva. No, paitsi se Samppa.
Hitsi, miten positiivinen mieli tästä päivästä jäi. En voi lakata hymyilemästä. Nitisevästä sängystä herää ja lähtee koululle. Sieltä sitten reitti-linja-autolla eteenpäin. Taisi eräs hiippari livahtaa takaovesta sisään pummilla.
Matka jatkui lähijunalla, joka muuttui jossain vaiheessa metroksi. Nousimme pois Münchenissä, suurin osa meistä pääsi oikealle puolelle. Kolme poikaa nousi sille toiselle puolelle. Kaikkien reaktiot olivat aika muikeita.
Löysivät ne lampaatkin tiensä oikeaan paikkaan sieltä, Marieplazille. Sen kiintopiste oli yksityiskohtainen raatihuone, mielenkiintoinen ilmestys. Niin oli myös opas, joka saapui kertomaan meille historiaa. Ainakin intoa riitti. Ilma oli sellainen, että kaikki valittivat kylmää, mitä suotta.
Päivän historia- annoksen jälkeen menimme syömään perinteisenoloiseen, mutta isoon oluttuvantapaiseen. Siellä oli ''bändi'' soittamassa perinteistä saksalaista musiikkia aivan liian kovaa ääntä pitäen. Minä ja Samppa lyöttäydyimme Retken, Gerbiilin (Toivon ettei kukaan näistä tätä lue), Turvamiehen, Epäturvamiehen, Klassikon ja Symppiksen seuraan. Tämä oli jo ihana edistysaskel eilisen masenteluruokailun jälkeen. Ohitse purjehtii välillä työhönsä kauan sitten kiinostuksen menettänyt nainen, kansanpuvussa ja kädessä prezeleitä.
Tähän oli jätetty vapaata kiertelyä, pöytäläistemme lisäksi poimimme matkaan Kohteliaan. Kävimme taas siellä himskatin Abergrombiessa sekä muutamassa muussa ja ostamassa ylihinnoiteltua suklaata. Kello kolmelta tapaamispaikalle, suihkulähteelle. Saimme mukaamme sen saksalaistytön, jonka luona olemme ja hänen kaverinsa. Läksimme Starbucksiin. En ollut sellaisessa ennen käynyt. Otin jääteetä ja mansikkajuustokakkua. Sain jääteeheni kirjoitettuna uuden nimen, en luullutkaan että sitä oikein osattaisiin kirjoittaa, mutta oikein kirjaimia taisi mennä 3. Ja uudessa nimessäni mokomia oli 7. Myös Symppis sai hienon, uuden nimen. Yksi kirjain vain, ja hänen nimensä oli muuttunut tytön nimeksi.
Jatkoimme rentouttavan istuskelun jälkeen etsimään Forever 21 -kauppaa. Hukkasimme sinne ensin saksalaiset ja kun olimme jo lähteneet muistimme unohtaneemme sinne Epäturvamiehen. Löysimme hänet kuitenkin. Vielä Pimkien kautta tapaamispaikalle. Metro/lähijuna matkalla Klassikko piirtää väärällä kädellään muotokuvaa Gerbiilistä, ja puhumme henkeviä piirtämisestä.
Muut jatkoivat bussilla, mutta meitä oli jälleen isä vastassa. Saksalaisemme informoi meitä siitä että meillä oli ravintolaan meno vielä edessä., luokkamme kesken siis. Meidät viedään sinne autolla, mutta eihän siellä niitä bussilla tulleita vielä ole. Odottelemme siinä, ja puhun ruotsia saksalaisille, taisin selittää jotain siitä miten kaunista on ja saksa jotain. Jätin muuten mainitsematta kokonaan loput kielitaidostani, en halunnut tietoa tuputtaa.
Pian näemmekin letkan suomalaisia marssivan kohti. Istahdamme pöytään ja seuraamme liittyvät Turvamies, Symppis, Klassikko, Epäturvamies, Gerbiili ja Retki. Lisäksi pöydän päähän saapuu kaksi lukioikäistä saksalaispoikaa häiritsemään keskittymistä. Tässä vaiheessa iltaa aloin siirtyä sokerihumalaa muistuttavaan tilaan. Jatkuvaan repeilyyn ja käsien heiluttamiseen. Aluksi merkit eivät olleet vakavia.
Tilasin ruoaksi pastaa. Aiemmin päivällä olleen ruokailun muistot alkoivat palata mieleen, kun kaikkien muiden ruoat olivat neniensä edessä. Odotin, mutta mitään ei kuulunut. Mainitsin asiasta tarjoilijalle ja saan olla tyytyväinen siihen, että lopulta sain ruokani. Täyttävää se oli, kaikkea en syödä jaksanut.
Poistuimme syötyämme pihalle, Turvamiehen, Symppiksen ja Klassikon kanssa. Muut olivat jo lähteneet paikalta. Yritimme soittaa saksalaisemme paikalle, mutta vastausta ei tullut. Vaan hilpeä soittorasiamusiikki ja saksankielinen infoäänite. Tässä vaiheessa alkoi mennä lujaa. Nauroin sille musiikille ja pyörin ympyrää, pojat katsoivat huvittuneina kohtaustani. Aloimme olla pahasti paniikkinauru-kohtaus-humalassa ja lähdimme kylille päin. Siinä kävellessä viimein sain vastaussoiton saksalaiselta, se oli valtava helpotus. Samppa määräsi vielä pojat turvaksi odottamaan, että kyytimme varmasti saapuisi perille. Oli mukavaa istua autossa, vaikka nopeusmittari läheni 100 pikkutiellä.
Nimistä. Ne eivät ehkä ole ihan henkilön sisintä olemusta kuvaavia. Tarkoitus on ilmentää sitä, miten kyseiset henkilöt itse koen, päällimmäinen mielikuva. No, paitsi se Samppa.
sunnuntai 25. toukokuuta 2014
Saksaseikkailujen selittely osa 3
14.05.2014 KESKIVIIKKO
Aamulla pääsimme sellaiseen ihme ilmestykseen kuin koulubusiin. Pienten saksalasislasten katseet kiinnittyvät, isommat ovat omiensa parissa. Istuimme kahden luokkalaisemme pojan seuraan. (tässä välissä olisi hyvä jatkaa salanimittelyä, joten olkoon heidän nimensä Retki ja Gerbiili. [mistä näitä nimiä suollan]) Muita suomalaisia ei ollut bussissa.
Koululta on suoraan lähtö kohti Alppeja. Kohteemme siellä on Neuwachsteinin linna. Matkaamme sinne bussilla muutaman tunnin verran. Kohtaamme ruuhka-ajan ja sadekuuroja.
Perilläkin sataa. Matkamuistomyymälästä mukaani tarttuu kaksi saksalaismatkamuistoviuhkaa, toinen on siskolle ja toinen ihmiselle, jonka olen joskus kai maininnut täällä nimellä Hämy.
Edessä on pitkä matka ylös linnalle, väistelemme hevosenlantakasoja, itse hevoskärryjä, ylös- ja alasmatkaavia turisteja ja satunnaisesti kulkevia autoja. Välillä taivaalta putoaa muutama pisara. Ihmiset alkavat olla puhki. Viimein näemme linnan. Ennen kuin ryntäämme räpsimään siitä kuvia, pysähdymme syömään.
Oli muuten yksi masentavimpia ruokailuja ikinä. Sataa, istut kylmällä penkillä selkä muihin päin, syöt annosta jossa ei ole minkäänlaisia vihanneksia. Tunnet olosi niin eristyneeksi. Onnea oli nousta pöydästä ja sekoittua takaisin ryhmään.
Linna on kuitenkin sitten nätti. Siinä se seisoo. Sen lähettyvillä näköalatasanteella otetaan ryhmäkuva. Näkyy kauas, vihreää peltoa leikkaavat tiet ja kaukana siintää vettä ja vuoria. Jatkamme sisään kuuntelemaan opastettua kierrosta paksulla saksalaisaksentilla. Näiden englannista ei aina saa selvää. Kävelemme loputtomasti ylös kierreportaita. Jokainen huone on tungettu täyteen joutsenia, maalauksissa ja veistoksissa. Linnan sisään on istutettu matkamuistomyymälä, liekö oikein käyttää tätä moiseen.
Käymme vielä sillalla, josta näkymä linnalle on täydellinen. Silta on sullottu täyteen turisteja, ja aina kun yrität ottaa kuvan, joku ennättää sinne tielle. Puiset lankut tuntuvat taipuvan häijysti ihmisrykelmien alla. Sillan metallikaiteisiin on kiinnitetty rakkauslukkoja, tulee mieleen samanmoiset uudella sillalla lähellä kotiani, hieman romanttisemmat puitteet taitaa tämä näköala suoda.
Palaamme alas. Käväisen uudelleen siinä matkamuistomyymälässä ostamassa melko söpön lippalakin. Pääsemme bussiin, ja kaikkien väsyneet jalat ovat helpottuneita. Meillä oli ollut suunitelmissa käväistä vuoren päällä, mutta sinne vievä gondolihissi ei ole toiminnassa. Siellä on viisitoista senttiä lunta, se tämän estää.
Bussimatkalla takaisinpäin kuuntelemme hienoja juttuja, mitä Retki kaivaa esiin 70- luvun saksanmatkailukirjasta. On hyödyllista osata saksaksi sanoa:
-Tiedän hyvän diskoteekin
-Missä on yökerho
-Minulla on 200 savuketta matkalaukussani
Kuullessaan saksaksi yökerhokysymyksen edessämme istunut saksalainen opettaja kääntyy vilkaisemaan meitä erittäin hienolla ilmeellä. Repeilystä ei meinaa tulla loppua.
Koululta meidät tullaan noutamaan, tällä kertaa ei pienellä fiatilla vaan suuremmalla autolla. Ratissa on perheen isä, jonka aiemmin näimme vain vilaukselta. Kotona syömme illalla hyvää pastasalaattia ja nauramme jostain kumman syystä sille, miten Samppa kaataa lasiinsa vettä. Vilkuilemme vielä illalla netistä iltapäivälehtien sivuja. Turvallisuuden tunne, Suomi on vielä olemassa.
Aamulla pääsimme sellaiseen ihme ilmestykseen kuin koulubusiin. Pienten saksalasislasten katseet kiinnittyvät, isommat ovat omiensa parissa. Istuimme kahden luokkalaisemme pojan seuraan. (tässä välissä olisi hyvä jatkaa salanimittelyä, joten olkoon heidän nimensä Retki ja Gerbiili. [mistä näitä nimiä suollan]) Muita suomalaisia ei ollut bussissa.
Koululta on suoraan lähtö kohti Alppeja. Kohteemme siellä on Neuwachsteinin linna. Matkaamme sinne bussilla muutaman tunnin verran. Kohtaamme ruuhka-ajan ja sadekuuroja.
Perilläkin sataa. Matkamuistomyymälästä mukaani tarttuu kaksi saksalaismatkamuistoviuhkaa, toinen on siskolle ja toinen ihmiselle, jonka olen joskus kai maininnut täällä nimellä Hämy.
Edessä on pitkä matka ylös linnalle, väistelemme hevosenlantakasoja, itse hevoskärryjä, ylös- ja alasmatkaavia turisteja ja satunnaisesti kulkevia autoja. Välillä taivaalta putoaa muutama pisara. Ihmiset alkavat olla puhki. Viimein näemme linnan. Ennen kuin ryntäämme räpsimään siitä kuvia, pysähdymme syömään.
Oli muuten yksi masentavimpia ruokailuja ikinä. Sataa, istut kylmällä penkillä selkä muihin päin, syöt annosta jossa ei ole minkäänlaisia vihanneksia. Tunnet olosi niin eristyneeksi. Onnea oli nousta pöydästä ja sekoittua takaisin ryhmään.
Linna on kuitenkin sitten nätti. Siinä se seisoo. Sen lähettyvillä näköalatasanteella otetaan ryhmäkuva. Näkyy kauas, vihreää peltoa leikkaavat tiet ja kaukana siintää vettä ja vuoria. Jatkamme sisään kuuntelemaan opastettua kierrosta paksulla saksalaisaksentilla. Näiden englannista ei aina saa selvää. Kävelemme loputtomasti ylös kierreportaita. Jokainen huone on tungettu täyteen joutsenia, maalauksissa ja veistoksissa. Linnan sisään on istutettu matkamuistomyymälä, liekö oikein käyttää tätä moiseen.
Käymme vielä sillalla, josta näkymä linnalle on täydellinen. Silta on sullottu täyteen turisteja, ja aina kun yrität ottaa kuvan, joku ennättää sinne tielle. Puiset lankut tuntuvat taipuvan häijysti ihmisrykelmien alla. Sillan metallikaiteisiin on kiinnitetty rakkauslukkoja, tulee mieleen samanmoiset uudella sillalla lähellä kotiani, hieman romanttisemmat puitteet taitaa tämä näköala suoda.
Palaamme alas. Käväisen uudelleen siinä matkamuistomyymälässä ostamassa melko söpön lippalakin. Pääsemme bussiin, ja kaikkien väsyneet jalat ovat helpottuneita. Meillä oli ollut suunitelmissa käväistä vuoren päällä, mutta sinne vievä gondolihissi ei ole toiminnassa. Siellä on viisitoista senttiä lunta, se tämän estää.
Bussimatkalla takaisinpäin kuuntelemme hienoja juttuja, mitä Retki kaivaa esiin 70- luvun saksanmatkailukirjasta. On hyödyllista osata saksaksi sanoa:
-Tiedän hyvän diskoteekin
-Missä on yökerho
-Minulla on 200 savuketta matkalaukussani
Kuullessaan saksaksi yökerhokysymyksen edessämme istunut saksalainen opettaja kääntyy vilkaisemaan meitä erittäin hienolla ilmeellä. Repeilystä ei meinaa tulla loppua.
Koululta meidät tullaan noutamaan, tällä kertaa ei pienellä fiatilla vaan suuremmalla autolla. Ratissa on perheen isä, jonka aiemmin näimme vain vilaukselta. Kotona syömme illalla hyvää pastasalaattia ja nauramme jostain kumman syystä sille, miten Samppa kaataa lasiinsa vettä. Vilkuilemme vielä illalla netistä iltapäivälehtien sivuja. Turvallisuuden tunne, Suomi on vielä olemassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)