Taksvärkkiä, rippiä ja jäätyneitä jalkoja

Ja álá myöhässä oleva päivitys

Keskiviikko. Herää aamulla. Kello hipoo kahdeksaa.
  Nousee ylös. On pimeää.
Pukee. Syö.
Ja sitten alkaa työ.

Tai sitten käyn hakemassa radion. Koska täysi hiljaisuus häiritsee.
Kytken sen kiinni ja laitan musiikit päälle. Tekisi mieli kääntää volyymit korvanrikkomistasolle, olenhan yksin.
Mutta tämä on paritalo ja seinät ovat pahvia.

Ja sitten alkaa työ.
En siis mennyt taksvärkkinä mihinkään kauppaan, kouluun tai hautaustoimistoon. Olisin mennyt vanhempien työpaikalle mutta ovat molemmat työmatkalla.
Käytän siis alisuorittajien ja narkkareiden vaihtoehdon ja jään kotiin siivoamaan.
Siivoaminen. Sitä tämä huusholli kaipaa.

Kuusi tuntia on se aika mikä minun pitää siivota. Ja tuntuukin siltä, että saan siivottua.
Vaikka en löytänytkään mopinvartta ja käytin jalkaani siihen tarkotukseen.
Imuroin. Hinkkaan neuroottisesti tahroja. Syön appelssiinin.
Kärrään laatikoita täynnä papereita pois silmistä.
Suihkuttelen kaikkialle kesäntuoksuista pesuainetta. Syön appelssiinin.
Kello on kaksi.
Talo on ihan hyvässä kunnossa. Ainakin julkisivu. Syön appelssiinin.
Yritän vielä tehdä jotain järkevää.

Siinä puoli viiden aikaan lähden appelsiinihuuruissa kävelemään. Pakkasta on. Matkaa on.
Ja jäätyneitä jalkoja on. En sitten ottanut pakkasta aamulla huomioon.

Siellä se häämöttää. Seurakuntatalo. Tahdon sisälle lämmittämään rautakankiani.
Hienoa. Näen kaverini. En ole yksin.

Mutta hullujen seurassa kyllä.
Tunnin se kestää, ja sinä aikana päässäni ääni alkaa huutaa että nämä tyypit eivät ole järjissään.
''Kuka haluaa testata Jumalaa?'' Kukapa siinä viittaamaan menisi.
''Ja nyt taputetaan'' Eihän kukaan niin tee.
Vetävät jotakin teatteria. Kun viimeisinkin järkeväksi arvioima ihminen kertoo jumalan kutsuneen häntä olen vakuuttunut siitä etteivät ole järjissään.

Pääsemme karkuun mukanamme paperia ja kivi, johon on teipattu ristinmuotoinen tarra. Tosi pyhää sekin.
Sitten enää puoli tuntia takaisinpäin. Matkalla ei ole mielessä jumala. Taitaa olla vielä kylmempi.
On tähdet yksin rooleissaan. On pimeä. Matkalla on monta simahtanutta katulamppua. Pelkään jonkun ahdistelijan hyökkäävän.
Ja tunnen, kuinka tunto häviää asteittain jaloista. Tahtoo kotiin.

-Ei tainnut olla selittäväistä.

Mutta pahempaa on luvassa.
Nimittäin sekavaa tekstiä.
Joka on parempi jättää tulkkaamatta.


Taisin tuossa eilen huomata jotain. Ajatukset. Siellä ne pyörivät. Siinä.
Taisin myöntää. Niin kävi.
Taas sitä mennään.
Kaipa se tuntui orvolta ilman.
Mutta nyt on erilaista. Jotenkin.
Mutta oireet ovat samankaltaiset.
Tuijottaminen. Stalkkaaminen. Ja se ajatusten äänensävy.
Mutta tämäpä ei ole niin samanlainen.
Tämä ei ole niin helppo. Eikä niin monimutkainen.
Toivon että kukaan ei lue tätä.

Et etenkään sinä, joka istut sinisellä tuolilla.

Uskonnontunnilla ajatukseni eivät osaksi olleet julkaisempiskelpoisia.
Mutta ihmisten selät.
Se selkä.
Pitäisi hankkia itsensä aika tukevaan humalaan.
Että voisi toteuttaa sen ajatuksen siitä selästä.

Ja Helvetti. Miksi Edes Kirjoitan Tämmöisiä Kun Haluan Ettei Kukaan Lue?




Tai sitten haluan. Ihminen. Sinä. Juuri sinä.
Et sinä.
Vaan sinä iHminen.
Sinä, auta.