Otsikko ei kerro mitään

Ainakaan tällä kertaa

Kiitän ymmärryksestä, ihminen.

Ja eteenpäin vie tie.
Ja joskus taaksepäin. Riippuu siitä, miten päin kävelee.

Mutta tänään eteenpäin lähinnä.
  Eilisestä liikuntatuntirääkistä oli jokainen lihas kipeä, aina kieltä myöten.
Enää eivät jalkani tärisseet niin kuin eilen, mikä johtui siitä että yritin tehdä lentokuperkeikkaa mutta vedein vahingossa puolivoltin tai jotain sensuuntaista ja tulin alaselkä rysähtäen alas.
Sisulla vaan. Jalat tärisevät ja sattuu. Minä mitään jäätä tarvitse.

Tänään oli vallan mukavia aineita. Muutamastakin syystä.
  Historiantunnilla sain viimein ikuisuusprojekti Toisen Maailmansodan sarjakuvana valmiiksi.
Tai eihän mikään piirros ole valmis. Aina löytyy varjostettavaa.
  Ja tällä kertaa jaksoi ruotsinkin tunti kiinnostaa. Järjestyslukuja ja niihin liittyvä...
Harjoitus...
Ehehee

Koulusta pääsin. Sain valkosipulisämpyläisen sillä ehdolla että annan huomenna takaisin yhden. käy minulle, sillä oli nälkä ja kotiin en päässyt ennen kuutta.

Ja sitten sinne kaupunkiin.
En halunnut mennä ihmisiä sillittävään bussiin.
Halusin tilaa hengittää ja lämpötilan olevan astetta alhaisempi.
Minun oli tarkoitus mennä normaalilla bussillani.
  Viimeeksi sain odottaa ikuisuuden.

Nyt sitten kuitenkin katsoin pysäkillä olevasta aikataulusta, että aiempi bussi menisi myös kaupunkiin.
Päätin kokeilla, uskaltaisinko avartaa maailmaa nousemalla siihen.
Nousin.
Aina välillä paniikki, että josko tämä ei nyt sittenkään mene sinne.
Sitten tuttuja maisemia.
Ja ei elämä jos en nousekkaan ajoissa pois.
Tuttuja näkymiä.
Pitäisikö nousta?
-Pitäisi.

Kiitän tuota kehotuksen tuottanutta pientä ääntä päässäni.

Osasin nousta pois niin, että tiesin missä on määränpääni.
  Ja minulla oli aikaa.
    Aikaa ajatella.
      Asiaani.