Eikä maksanut kuin kolmekymentäyhdeksän senttiä
Ensin sellaiset pikkuiset maininnat eiliseltä, että aiempaa tietoa vastaan sotii jokin. Kyllähän sinne toiselle koululle eilen taivalleettiin. Mutta kaikki oli väärinkäsitystä. Jatkossa nämä tunnit ovat omalla koululla.Tänään siis marssin kouluun tietoisena siitä, että en kävisi ennen kurssia.
Koska kolmelta vasta päästetään tämä lammaslauma ulos riehumaan.
Olisinhan minä aina kotiin juosta voinut. Minulle olisi jäänyt kymmenen minuuttia tehdä kaikki ennen kuin olisi bussipysäkillä olla pitänyt.
Valitsin nyt kuitenkin sen kiireettömämmän vaihtoehdon.
Kun olimme päässeet uskonnontunnnilta pohdiskelemasta Jeesuksen ihonväriä, olin yhä epätietoinen toimintatavoistani. Olin tosin jokseenkin varma bussistani. Siispä ajattelin, että minulla on kyllä aikaa käydä kaupassa hakemassa jotain narskutettavaa nälkääni, joka alkoi salakavalasti hiipiä esiin.
Saavuttuani kauppaan edessäni avautui laaja hedelmätiski. Hedelmät ovat halpoja, helppoja syödä ja herkullisia. Päätin oivalliseksi ratkaisuksi poimia muovipussiin kolme kiinteää yksilöä.
Ymmärsin kuitenkin, että kolme mandariinia ei ehkä täysin täyttäisi energiantarvettani. Seuraavan etapin valinta olikin hankalampi. Mietin jo suklaata, mutta päätin etten aio omia rahojani siihen sijoittaa. Syön jos sitä nenän eteen tuodaan, enkä vapaaehtoisesti siitä aio maksaa, nyt kun uusivuosikin on uudenvuodenlupauksineen käyntiin lähtenyt.
Ja minulle tulikin mieleen, että voisin ottaa pehmeiden hedelmien lisäksi jotakin kovempaa.
Suuntaan keksihyllyille etsien halpoja leimoja hintalapuista. Kriteerini toteutti muuan ES- suklaakeksirasia. Poimin sen mukaani.
Maksan, ja huomaan että en ole vieläkään omaksunut oikeaa tapaa vinguttaa plussakorttia. Taidan näyttää melko onnettomalta.
Kun olen päässyt ulos lumisateeseen vilkuilen kelloa. Näihin aikoihin bussin tulisi olla kotini lähellä, mutta tiedän sen olevan myöhässä. Koska olen vainoharhainen ihminen, en mene lähimmälle pysäkille, koska en ole muka aivan varma siitä, että bussi pysähtyy siinä. Mutta kyllä se siinä pysähtyy oikeasti. Päätän siis jatkaa matkaani hieman pidemmälle paikkaan, josta jokaisella aivolohkollani on muistikuvia pysähdyksestä. Pysäkillä on ala-asteikäinen pikkupoikalauma joiden viljelemät kirosanat saavat minut lähinnä nauramaan heidän pikkuvanhuudelleen.
Odotan pitkähkön ajan. Ohi menee lukuisia busseja, joista jokainen näyttäisi suuntaavan keskustaan. Vaikka voisin nousta niistä mihin vaan pelaan varman päälle ja odotan sitä, mihin nousen joka tiistai.
Huomaan sen olevan normaalia täydempi, mihin varmasti vaikuttaa puolta tuntia aiempi ajankohta. Ikäväkseni huomaan muutaman tutun, jonka kanssa en samaan bussiin mielisi. En lähde seikkailemaan sen pidemmälle, vaan jysäytän laukkuni etupenkille. En ymmärrä, miksi se on matkapahoinvoiville kun tuntuu tärisevän enemmän kuin muualla autossa.
Olen onnellinen, kun tulee päätepysäkki ja hyppään tuttuihin maisemiin. Minulla on puoli tuntia ylimääräistä aikaa, ja siinä on minulla aikaa mussuttaa kauniit evääni. Lähden etsimään jonkinlaista penkillä varustettua katosta, koska yhä näitä kiteytyneitä vesipisaroita taivaalta tippuu.
En viitsi lähteä eksymään, mutta lähiympäristöstä en löydä penkkiä. Löydän katoksellisen pyöräparkin, jossa on vain yksi yksinäinen pyörä. Lämäytän laukkuni kiveykselle ja kaivan esiin mandariinini. Huomaan, että olen maksanut kuivakasta mandariinista. Ärsyttävää. Loput kaksi ovat kuitenkin mehukkaita. Hyvä niin. Silloin ei se juoma olisi tarpeellista ollut. Kun katson itseäni ulkopuolisen silmin saan itseni näyttämään irtolaiselta. Mussuttaa tuolla yksinäisessä katoksessa mandariineja ja aina vaan sataa lunta. Päätän lähteä liikkeelle, koska en pidä mielikuvasta.
Kävelen vain eteenpäin, etten varmasti eksy ja tungen samalla naamaani niitä suklaakeksejä. Ne hajoavat helposti eivätkä ne omaa mitään erityistä makuelämystä. Tekee mieli mennä sisätiloihin. Edessäni avautuu kauppakeskus, jonka kutsuvat ovet avautuvat puhtaita ja lämpimiä sisätiloja lupaillen. Kävelen sisään. Siinä heti vasemmalla on Suomalainen kirjakauppa, johon päin askeleeni kääntyvät.
Kuljeskelen siellä hetken hypistelemässä tavaroita. En kuitenkaan jaksa kauaa olla siellä, joten poistun takaisin ulos. Syön loput keksit kulkiessani kohti kansalaisopistoa.
Se puisto, joka on opiston edessä näyttää osiltaan talvella hieman koomiselta. Se on täynnä roskakoreja. Mutta yhteenkään ei voi laittaa mitään, ellei sitten rakasta umpihangessa kahlaamista.
Tunnin alkuun on vielä vartti, kun olen sisällä. Kävelen luokan ulkopuolelle ja näen, että osa kurssilaisista on jo saapunut. Liityn joukkoon. Kukaan ei sano minulle mitään, mutta se kelpaa minulle hyvin. On helpompaa vain olla nurkassa ja tarkkailla.
**Tässä sitten vähän enemmän tarinatyyppistä kerrontaa, kun viimeaikoina on ollut vain noita roskapäivityksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti