Pehmeä askel

Ja niin paljon jää kertomatta

Olin aikeissa kirjoittaa, että on haikea tunne. Sitten tajusin, että se olisi vale. Ei ole.
Liittyisi vaan siihen, että kun nyt olen tässä lyhyenhkön ajan sisään käynyt kolme kertaa elokuvateatterissa, joista kaksi toissapaivänä ja eilen. Molempina kertoina muuten Iron Man 3 sen katsomassa, toisen kerran 3D:nä.
Jokaisella kerralla jäi mieleen yksi työntekijä. Jotenkin jännä persoona ja sillen. Ristin linnunpesäksi kampauksen takia. Pianhan se uusi teatteri avataan. En enää käy siinä teatterissa. Ja olisin vaan halunnut nähdä tämän randomin uudestaan. Jotenkin.


Viime viikolla oli kaksikin poikkeuspäivää.

Tiistaina kävimme joidenkin venäläisten vieraiden ja venäjänryhmän kanssa katsomassa venäläisen elokuvan. Luulin, että pääsisimme tuntia aiemmin kuin yleensä koulusta, joten voisin ottaa pyörän ja käydä kotona ennen kurssia. hmrph.
Vuodelta 1962 oleva elokuva, Meripaholainen aloitettiin kuitenkin myöhässä. Sen lisäksi se katkesi yhtäkkisesti vähintään kolme kertaa. Itse sisältö oli jopa viihdyttävä. Ja olihan siinä väritkin.
Pääsin kuitenkin karkaamaan koulun pihalta vasta kello 14:40 Olin tähdännyt ehtiväni 14:30 lähtevään bussiin, mutta sillehän heitin hyvästit. Kahdessakymmenessä minuutissa onnistuin kuitenkin kotiin polkemaan ja nappaamaan eväät mukaan, vaihtamaan vaatteet ja niinkin paljon aikaa jäi, ettei pysäkille tarvinnut juosta.
Loppujen lopuksi tämä puoli tuntia aikaisemmin lähtevä bussi olisi suonut minulle liikaakin vapaa-aikaa. Olin vain halunnut sitä tarpeeksi varata.

Suunnitelmani oli katsastaa musakirppis- liike mielenkiintoisten vinyylien varalta. Uumoilen olevani nuorin sen kynnyksen ylittänyt henkilö. Olin ainoa asiakas, ja myyjä, valkohapsinen partamies näytti järkyttyvän siitä, että paikalla oli joku. Katosin hyllyn taa ja aloin selata levyjä. Siellä oli paljonkin tuttuja levyjä, vaan en löytänyt sitä mitä olin etsimään tullut; Dingon debyyttilevyä. Siltikin löysin erittäin hyväkuntiosen, muoveissa olevan Yön Varietee-levyn. Neljätoista euroa. Kallis. Mutta jos en olisi ostanut sitä se olisi jäänyt vaivaamaan mieltäni. Muoveille ja kunnolle löysin kyllä kotona loogisen selityksen. Alkuperäisissä levyissä ei takuulla lukenut takana www.likaisetlegendat.fi Tämä olikin joku digitaalisesti remasturoitu uusintapainos vuodelta 2010. Myönnän kyllä vähän pettyneeni, mutta ainakin etukansi ei kerro olevansa jälkipainosta. Ja nyt huoneessani on 2 LP:tä (ja se yksi enon luona jonka saan kotiin varmaan vasta elokuussa)

Torstaina oli maaseutupäivä kaikilla kasiluokkalaisilla. Meitä oltiin jo pidemmän aikaa uhkailtu navetalla.
Päivä olikin aika mielenkiintoinen. Aluksi menimme jonnekkin maatalousoppilaitoksen maille. Jako ryhmiin. Näimme kolme vasikkaa. Nuorin oli vasta kahden viikon ikäinen mutta aika mötkäle silti. Ja niitä sai silittää. aww.
Pääsimme kurkistamaan navettaan lasin takaa. Ei se haju siellä ainakaan paha ollut. Kovin.

Tämän jälkeen meille näytettiin traktoreita, kukkia, tomaatteja ja asuntoloja. Tämän etapin päätteeksi saimme koulun perus eväspussit, pillimehu, banaani ja sämpylä joka jää margariininsa vuoksi minulta syömättä.
Lisäksi oli tuli sisällä ja ulkona ja makkaraa. Ulkona kun oli enemmän tilaa niin sinne menin kaverin kanssa paistelemaan. Ei ole hyvä idea antaa teini-ikäisille jätkille banaaneja ja makkaraa. Banaanien grillaamisesta kuuntelemassa oli hankalaa yritellä pokkaa pitää. Nykyajan kaksimielisyys.
Kun makkarat olivat kypsät palasimme sisälle ja huomasin että avaamaton pillimehuni oli hävinnyt. Ei ollut lattialla eikä missään. Joku taisi olla janoinen.

Takaisin bussiin. Meidät kyyditään seuraavaan kohteeseen. Kolme kasvihuonetta ja kukkasia. Ja suosiomme yritetään voittaa mehulla ja kekseillä.

Kun ollaan päästy, viimeinen käyntikohde siintää edessä. Maatila. Monet huomaavat ikkunasta oudon näyn. Traktoriin on sidottu vasikka ja kaksi koiraa häärii sen ympärillä. Tätä ei kukaan meille selitä.
Täällä on tarjolla lehmänrehua, pellettejä. Itse jätän väliin. Navettaan pääsee katsomaan ilman lasia välissä. Etummainen lehmä tanssii ja muutkin tuijottavat silmiin hirmuisen häiritsevästi.
Huomion varastavat totaalisesti kaksi koiranpentua, jotka tuodaan pahvilaatikossa näytille. Silmätkään eivät ole vielä auki. Useat kädet sukivat niiden turkkeja. Huomion niistä pois saa vain ilmoitus että tarjolla on jäätelöä. Yritetäänkö meitä lihottaa...?

Koululle. Kotiin.

Vaikka olen montakin kertaa muistanut sanoa, että suomen euroviisukappaleet ovat surkeita, niin pitäähän se silti myöntää että Sata Salamaa jää positiivisesti päähän soimaan.

*Hain muuten randomisti kuvahaulla kuvia nahkatakeista. Siinä sivussa tulinkin löytäneeksi ihanan blogin. Luin varmaan pari tuntia ja olen nyt onnellinen siitä, että hain sillä hakusanalla. Janoan lisää.