Olen nyt sitten virallisesti opiskelija. Kouluun paluu on tiennyt sitä, että vapaa-aika on todella käytettävä hyödyksi. Lukujärjestys on täysi, aina kahdeksaan ja neljältä loppuu. Hyppytunnit siellä välissä ovat välillä siunaus,välillä kirous.
Samaan lukioon päätyi kolme ystävää ja paljon tuttavia. On välillä hämmentävää, kun ei tiedä kuka on sellainen ihminen, jolle voi sanoa hei. Olen nyt puhunut myös joidenkin aiemmin etäisiksi jääneiden ihmisten kanssa. On helpompaa olla puolituttujen kanssa, kun siinä on yhdistävänä tekijänä joku, joka tuntee kaikki, mutta yksin se on kummallista. Ei tiedä mistä puhuisi, tai pitäisikö puhua ensinnäkään. Yläasteelle lähdin ajatuksella, että saan sieltä uusia kavereita. Nyt en ole enää varma, mitä haluan tästä uudesta oppipaikasta. Olisiko vain luontevampaa vahvistaa tuttavasuhteet kaverisuhteiksi? Haluavatko nämä tuttavanikin minut kaverikseen, vai olenko vain joku jolle sanotaan moi, koska on samoja ystäviä? En tiedä, miten suhtautua näihin kaikkiin ihmisiin, joita yhtäkkiä on kaikkialla.
Ihmisiä tuppaa olemaan kaikkialla myös ihanissa ruuhkabusseissa. On yllättävän mielenkiintoista havainnoda ihmisten käytöstä tuolloin. Tuntemattomien ihmisten viereen istuessa kenenkään ilme ei värähdä, mutta mitkä mahtavat olla ajatukset? Mitä itse ajatelen jonkun istuessa viereeni? En vain ajattele, että jaa. Mietin, mikä sai hänet valitsemaan juuri sen paikan, oliko se hyvä sijainniltaan vai näytinkö tarpeeksi neutraalilta? Eivätkö ihmiset istu viereeni niin helposti, jos minulla on kuulokkeet korvillani, vai kokevatko jotkut sen helpotuksena? Mitä miettivät ihmiset, jotka menevät seisomaan vaikka istumapaikkoja on vielä? Näitä kysymyksiä pohdin ja niihin vastailen mielessäni.
Kerran en pohtinut ihmisten käytöstä, vaan mietin taloutta. Tulin siihen tulokseen, että ruuhkainen bussi kuvaa erinomaisesti Suomen taloutta. Suomella olisi varaa tiettyyn rahanmenoon. Kun kaikki istumapaikat on täytetty, varat on käytetty. Siitä ei kuitenkaan välitetä, vaan seuraavalta pysäkiltä nousee lisää ihmisiä, jotka päätyvät seisomaan. He kuvaavat sitä, miten Suomi elää velaksi, yli varojensa. Matkalla kohti kaupunkia lähes kukaan ei nouse pois. Jos joku pyrkiikin ulos, se on menoleikkaus. Tietenkään tähän ei suhtauduta myönteisesti. Kun käytävä on täynnä, ja joku pyrkii ikkunapaikalta ulos, siitä seuraa vain harmia. Se on niin hankalaa. Olisi parempi, jos menoleikkauksia ei tehtäisi.
Loppukevennys. Aloitin Fairy Tailin katsomisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti