Kyllä se oli eilen se suuri hetki. Leskenlehtiä, vielä omalla kotipihalla! Suu vetäytyy ylös, silmät kirkastuvat. Luonto on sittenkin elossa!
Tämä havaintohan tehtiin kotiintulon yhteydessä, saapuessa metsästä. Kyllä se on niin maan ihanaa, kun kävelee ulos ja jotakin sataa metriä- olet metsässä. Metsän pohjalla on hileistä jäätä, se romahtaa askelten painosta, on muuten metka tunne. Siitä eksyy sitten suolle.
Suolla on karpalo, niin hyvin säilynyt, pyöreä pallero. Taskuun se siitä sujahti.
Ja miten kauhean ihana on suopursupelto. Se jatkuu, jatkuu. Suopursut takertuvat jalkoihin, et voi juosta. Siellä minä olisin kauhuelokuvaani filmaamassa.
Viime päivinä on tullut ajateltua tätä ihmisoikeusprojektia ihan liikaa. Kirjoitin tällaisen rentouttavan johdannon. Voi rakkaat lukijat, joita ei siis liene paljon olemassa. Julkaisen teille tämän, etuoikeutettuja ootta.
Nuori tyttö katselee ikkunasta ulos. Sinne hän ei voi mennä yksin,
ei ilman aviomiestään. Tytöllä on huivi kasvojensa kehyksenä, vastoin
omaa tahtoaan. Häneltä on kielletty vapaus valita oma uskontonsa. Tyttö
ei ole käynyt kouluja, hänen on aina vain täytynyt tehdä työtä, kunnes
hänet myytiin vaimoksi. Tyttö ei osaa lukea, mutta mitä hyötyä siitä
olisi, vaikka osaisikin? Maan lehdistössä levitetään vain propagandaa.
Kritisoivat kirjoitukset sensuroidaan. Oikeasta äänioikeudesta tai
vaaleissa ehdolle asettumisesta ei hänen kannata haaveillakaan. Tyttö ei
omista mitään, ei edes itseään. Kyyneliä on turha enää vuodattaa, on
vain keskityttävä selviämään jokaisesta päivästä, toteltava, ettei saisi
kättä vasten kasvojansa.
Samaan aikaa Suomessa Esa ei ole poistunut kotoaan päiviin.
Postiluukusta tunkee vaalimainoksia, mutta Esaa ei kiinnosta
äänestäminen. Hänelle olisi ollut tarjolla ilmaista opetusta, mutta
peruskoulun jälkeen hän on jäänyt vain kotiin lojumaan.
Mielipiteenvapauttaan Esa hyödyntää trollaamalla iltapäivälehtien
kommenttiosioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti