Roska matkassa

 

Ihmiset osaavat kyllä olla typeriä, törkeitä, piittaamattomia sekä iljettäviä.

Ja laiskoja. Se karkkipussi ei paina niin paljon. Sitä ei tarvitse päästää irti kädestään, kun viimeinen namu sujahtaa suuhun. Sen voi pitää kädessään, kunnes vastaan tulee roskapönttö. Sitten sen voi sujauttaa sinne. Maisema säilyy puhtaampana.

Koulumatkan varrella tulee nähtyä karkkipapereita, pillimehuja, tupakkiaskeja ja styroksia. Olen ottanut tavaksi poimia yhden roskan yhdessä matkassa. Se pidentää matkaa noin kahdella metrillä ja kymmenellä sekunnilla. Ja tuntuu mukavalta, kun tietää ettei tule näkemään kyseistä roskaa enää sen aiemmalla paikalla. Hidasta siistimistä, mutta eihän tässä maailmaa nopeasti voi parantaa.

Tänäänhän sitten oli koulussa ihan Kestävän Kehityksen päiväkin. Itse en sen tapahtumista paljon tiedä, majailin oppilaskunnan kioskissa. On se jännää, miten ihmiset pitävät ostamisesta. Taisin itsekin laittaa muutaman rahani jakoon.

Kertokaa, miten vohveleita myyvät ihmiset voivatkaan olla niin sööttejä?

Ystäväni käärmekaktus ja rahapuu

Tämä enteilee nyt sitten suursiivousta. Ensimmäinen huone, johon hyökättiin oli ompeluhuone. Sen sisälle mahtuu kumman paljon tavaraa, vaikka pieni se onkin. Sieltä nyt sitten on evakossa kyseiset veijarit. Muistan silitelleeni salaa pienenä tuota kaktusta, se kun ei ole perinteisen piikikäs, vaan hyvin pehmeä. Pehmeitä piikkejä vieri vieressä ja lonkerot versoavat jokaiseen ilmansuuntaan. Ihana. Rahapuu puolestaan näyttää siltä, kun sille olisi kasvanut kasvain sen levittäytyessä asumaan laajemmalle alalle.

Olen sitten saanut innostusta suoraan suoneen tai D-vitamiinin voimalla tai jotakin. Olen ryhtynyt ompelemaan itselleni kesävaatemallistoa. Mekko on vielä kesken, mutta olkaimellinen kynähame ja jonkinsortin kimonomainen/yöpukumainen paidake ovat jo käytössä. Ihaninta on se, että kaavat eivät kahlitse, kaikki ovat lähteneet ideasta, eivät idean etsimisestä. Kankaita on löytynyt, sitten vaan kasataan. Olen onnellinen.

Alkaa pian kuulua perinteistä epäuskon ja epätoivon sekoitusta. Ja kaipa sitten perinteisestä vielä pahempaa versiota, peruskoulu päätty vähän päälle kuukaudessa. Numeroihin ei enää liiemmin vaikutella, mutta ei sieltä mitään suurempia floppeja ole tulossa, en minä niistä huolissani ole.

Mutta-kun ihmiset, muistot, aikakausi. Osa lähtee samaan lukioon, mutta joitakin opettajiakin ja heidän hienoja juttujansa tulee kyllä ikävä. Sitten sulkeutuu aikakausi koululainen. Et voi enää vaikuttaa siihen, mitä teit koululaisena. Ihmisetkin olettavat, että oikeasti opiskelet. Minä en pidä irti päästämisestä, enkä varsinkaan tällaisesta asiasta päästämisestä, mikä on ollut läsnä niin tiiviisti.

Kaikki on niin sööttiä

Se on tätänykyä paljon käyttämäni sananen. Söötti. Kyllähän sitä tietää, mihin se juurensa juontaa, ruotsiin. Söötti on kuitenkin niin hyvin kuvaava sana. Se ei ole niin kova kuin söpö tai niin laverteleva kuin suloinen. Söötti.


Alkaa taas pian olla se aika vuodesta, kun iskee kriisi siitä, että kohta koulu loppuu. Nyt sen sitten pitäisi tulla kahta kauheampana, koska koko peruskoulu loppuu. Hirvittää ajatuskin. Kamalaa, ettei enää välttämättä ikinä kohtaa niitä ihmisiä, jotka on tottunut näkemään päivittäin. Se aiheuttaa suuria tunnemyrskyjä, toivoo vaan että nämä loppuviikot kuluisivat hitaasti ja mahdollisimman muistettavasti.

Elämän pienet draamat ovat jo tasoittuneet. Tietää, mitä huomenna tapahtuu. On helppoa ja keveää olla hengissä ja tietää mitä tekee. Tasaisuus ei tarkoita tylsyyttä.

Siellä miu leskenlehet- ja karpalo

Kyllä se oli eilen se suuri hetki. Leskenlehtiä, vielä omalla kotipihalla! Suu vetäytyy ylös, silmät kirkastuvat. Luonto on sittenkin elossa!

Tämä havaintohan tehtiin kotiintulon yhteydessä, saapuessa metsästä. Kyllä se on niin maan ihanaa, kun kävelee ulos ja jotakin sataa metriä- olet metsässä. Metsän pohjalla on hileistä jäätä, se romahtaa askelten painosta, on muuten metka tunne. Siitä eksyy sitten suolle.
Suolla on karpalo, niin hyvin säilynyt, pyöreä pallero. Taskuun se siitä sujahti.
Ja miten kauhean ihana on suopursupelto. Se jatkuu, jatkuu. Suopursut takertuvat jalkoihin, et voi juosta. Siellä minä olisin kauhuelokuvaani filmaamassa.


Viime päivinä on tullut ajateltua tätä ihmisoikeusprojektia ihan liikaa. Kirjoitin tällaisen rentouttavan johdannon. Voi rakkaat lukijat, joita ei siis liene paljon olemassa. Julkaisen teille tämän, etuoikeutettuja ootta.

Nuori tyttö katselee ikkunasta ulos. Sinne hän ei voi mennä yksin, ei ilman aviomiestään. Tytöllä on huivi kasvojensa kehyksenä, vastoin omaa tahtoaan. Häneltä on kielletty vapaus valita oma uskontonsa. Tyttö ei ole käynyt kouluja, hänen on aina vain täytynyt tehdä työtä, kunnes hänet myytiin vaimoksi. Tyttö ei osaa lukea, mutta mitä hyötyä siitä olisi, vaikka osaisikin? Maan lehdistössä levitetään vain propagandaa. Kritisoivat kirjoitukset sensuroidaan. Oikeasta äänioikeudesta tai vaaleissa ehdolle asettumisesta ei hänen kannata haaveillakaan. Tyttö ei omista mitään, ei edes itseään. Kyyneliä on turha enää vuodattaa, on vain keskityttävä selviämään jokaisesta päivästä, toteltava, ettei saisi kättä vasten kasvojansa.

Samaan aikaa Suomessa Esa ei ole poistunut kotoaan päiviin. Postiluukusta tunkee vaalimainoksia, mutta Esaa ei kiinnosta äänestäminen. Hänelle olisi ollut tarjolla ilmaista opetusta, mutta peruskoulun jälkeen hän on jäänyt vain kotiin lojumaan. Mielipiteenvapauttaan Esa hyödyntää trollaamalla iltapäivälehtien kommenttiosioita.

Missä miu leskenlehet

Se on kai nyt sitten ihan virallinen kevät tässä. Johan niitä leskenlehtiä on kaipailtukin, missäs ne luurivat? Kaikki paikat näyttävät niille niin otollisilta kasvupaikoilta. Ja lämpöä piisaa. Ja aurinko, se paahtaa ja on jo meinannut aiheuttaa muutaman auringonpistoksen. Mitä te vielä kaipaatte?

Ihan jännää muuten kuuluu, jos sitä aiotte kysyä. Parinviikon takainen koulutanssidraama on lientynyt, käväisin tuossa viikkonen sitten Savon Sanomissa ja istun nyt täällä enkä mennyt kouluun, koska alilämpö-päänsärky-stressi-ja muuta mukavaa oiretta. Yritän itkettää itseäni kuuntelemalla titanicin teemalaulusta. On kuitenkin asia, joka tässä itkettää rutkasti enemmän. Selfiet. Jo pelkkänä sanana se on typerä, vaikka olisi miten kätevä tahansa. Ja sitten ihmiset, jotka näitä maanvaivoja räpsivät. Ja tottakai vielä nämä sivut missä muut pääsevät ihastelemaan ihan itse ottamaasi lärvisi kuvaa. Ja joihin toivot ihmisten kommentoivat oikein sydämellä varustettuna, miten nätti sä nyt ootkaan.

Ei, ei Morten, ei selfieitä plz.

Eli ilmassa on selfievihaa. Ja siksi. Siksi minua järkyttikin tämä sinänsä ihana löydös.->



No mutta kyllähän piti tähänkin postaukseen (toinen vastenmielinen sana) jotain nättiä saada, kärsikää tai nauttikaa, valinta on teidän.