Pehmeä askel

Ja niin paljon jää kertomatta

Olin aikeissa kirjoittaa, että on haikea tunne. Sitten tajusin, että se olisi vale. Ei ole.
Liittyisi vaan siihen, että kun nyt olen tässä lyhyenhkön ajan sisään käynyt kolme kertaa elokuvateatterissa, joista kaksi toissapaivänä ja eilen. Molempina kertoina muuten Iron Man 3 sen katsomassa, toisen kerran 3D:nä.
Jokaisella kerralla jäi mieleen yksi työntekijä. Jotenkin jännä persoona ja sillen. Ristin linnunpesäksi kampauksen takia. Pianhan se uusi teatteri avataan. En enää käy siinä teatterissa. Ja olisin vaan halunnut nähdä tämän randomin uudestaan. Jotenkin.


Viime viikolla oli kaksikin poikkeuspäivää.

Tiistaina kävimme joidenkin venäläisten vieraiden ja venäjänryhmän kanssa katsomassa venäläisen elokuvan. Luulin, että pääsisimme tuntia aiemmin kuin yleensä koulusta, joten voisin ottaa pyörän ja käydä kotona ennen kurssia. hmrph.
Vuodelta 1962 oleva elokuva, Meripaholainen aloitettiin kuitenkin myöhässä. Sen lisäksi se katkesi yhtäkkisesti vähintään kolme kertaa. Itse sisältö oli jopa viihdyttävä. Ja olihan siinä väritkin.
Pääsin kuitenkin karkaamaan koulun pihalta vasta kello 14:40 Olin tähdännyt ehtiväni 14:30 lähtevään bussiin, mutta sillehän heitin hyvästit. Kahdessakymmenessä minuutissa onnistuin kuitenkin kotiin polkemaan ja nappaamaan eväät mukaan, vaihtamaan vaatteet ja niinkin paljon aikaa jäi, ettei pysäkille tarvinnut juosta.
Loppujen lopuksi tämä puoli tuntia aikaisemmin lähtevä bussi olisi suonut minulle liikaakin vapaa-aikaa. Olin vain halunnut sitä tarpeeksi varata.

Suunnitelmani oli katsastaa musakirppis- liike mielenkiintoisten vinyylien varalta. Uumoilen olevani nuorin sen kynnyksen ylittänyt henkilö. Olin ainoa asiakas, ja myyjä, valkohapsinen partamies näytti järkyttyvän siitä, että paikalla oli joku. Katosin hyllyn taa ja aloin selata levyjä. Siellä oli paljonkin tuttuja levyjä, vaan en löytänyt sitä mitä olin etsimään tullut; Dingon debyyttilevyä. Siltikin löysin erittäin hyväkuntiosen, muoveissa olevan Yön Varietee-levyn. Neljätoista euroa. Kallis. Mutta jos en olisi ostanut sitä se olisi jäänyt vaivaamaan mieltäni. Muoveille ja kunnolle löysin kyllä kotona loogisen selityksen. Alkuperäisissä levyissä ei takuulla lukenut takana www.likaisetlegendat.fi Tämä olikin joku digitaalisesti remasturoitu uusintapainos vuodelta 2010. Myönnän kyllä vähän pettyneeni, mutta ainakin etukansi ei kerro olevansa jälkipainosta. Ja nyt huoneessani on 2 LP:tä (ja se yksi enon luona jonka saan kotiin varmaan vasta elokuussa)

Torstaina oli maaseutupäivä kaikilla kasiluokkalaisilla. Meitä oltiin jo pidemmän aikaa uhkailtu navetalla.
Päivä olikin aika mielenkiintoinen. Aluksi menimme jonnekkin maatalousoppilaitoksen maille. Jako ryhmiin. Näimme kolme vasikkaa. Nuorin oli vasta kahden viikon ikäinen mutta aika mötkäle silti. Ja niitä sai silittää. aww.
Pääsimme kurkistamaan navettaan lasin takaa. Ei se haju siellä ainakaan paha ollut. Kovin.

Tämän jälkeen meille näytettiin traktoreita, kukkia, tomaatteja ja asuntoloja. Tämän etapin päätteeksi saimme koulun perus eväspussit, pillimehu, banaani ja sämpylä joka jää margariininsa vuoksi minulta syömättä.
Lisäksi oli tuli sisällä ja ulkona ja makkaraa. Ulkona kun oli enemmän tilaa niin sinne menin kaverin kanssa paistelemaan. Ei ole hyvä idea antaa teini-ikäisille jätkille banaaneja ja makkaraa. Banaanien grillaamisesta kuuntelemassa oli hankalaa yritellä pokkaa pitää. Nykyajan kaksimielisyys.
Kun makkarat olivat kypsät palasimme sisälle ja huomasin että avaamaton pillimehuni oli hävinnyt. Ei ollut lattialla eikä missään. Joku taisi olla janoinen.

Takaisin bussiin. Meidät kyyditään seuraavaan kohteeseen. Kolme kasvihuonetta ja kukkasia. Ja suosiomme yritetään voittaa mehulla ja kekseillä.

Kun ollaan päästy, viimeinen käyntikohde siintää edessä. Maatila. Monet huomaavat ikkunasta oudon näyn. Traktoriin on sidottu vasikka ja kaksi koiraa häärii sen ympärillä. Tätä ei kukaan meille selitä.
Täällä on tarjolla lehmänrehua, pellettejä. Itse jätän väliin. Navettaan pääsee katsomaan ilman lasia välissä. Etummainen lehmä tanssii ja muutkin tuijottavat silmiin hirmuisen häiritsevästi.
Huomion varastavat totaalisesti kaksi koiranpentua, jotka tuodaan pahvilaatikossa näytille. Silmätkään eivät ole vielä auki. Useat kädet sukivat niiden turkkeja. Huomion niistä pois saa vain ilmoitus että tarjolla on jäätelöä. Yritetäänkö meitä lihottaa...?

Koululle. Kotiin.

Vaikka olen montakin kertaa muistanut sanoa, että suomen euroviisukappaleet ovat surkeita, niin pitäähän se silti myöntää että Sata Salamaa jää positiivisesti päähän soimaan.

*Hain muuten randomisti kuvahaulla kuvia nahkatakeista. Siinä sivussa tulinkin löytäneeksi ihanan blogin. Luin varmaan pari tuntia ja olen nyt onnellinen siitä, että hain sillä hakusanalla. Janoan lisää.

Ei se pallo ole vieläkään katolta pudonnut

Mutta näyttää haalistuneen

Olisihan se mukavaa, että se uusi elokuvateatteri avattaisiin ilmaislippujen voimassaoloaikana. Tai että niiden voimassaoloaikana tulisi jotain selkeää katsottavaa.
Koska näin ei ole, kävimme siskon kanssa mukavan sateisena lauantaina katselemassa Oblivionin. Se vaikutti pyörivistä filmeistä mielenkiintoisimmalle.
Katsomisen arvoinen. Sijoittui tulevaisuuteen, ja juoni oli hyvin rakennettu, ei ennalta arvattava. Maapallo oli aikas tuhottu, mutta haluaisin käydä siinä pienessä paratiisiläntissä.
Katsokaa se.

Sunnuntaina oli myös ihmisten ilmoja tiedossa.
Kirkkoon. Jälleen. Viitisen kilometriä matkaa, ja sehän taittuu nopeammin pyörällä.
Yhdestä rikoin vaihteet
Toisesta on rengas puhki
Yhden vaihteita en osaa käyttää
Yksi on... rikki.
Mutta onhan meillä vielä yksi hieno, oikein aito retro-pyörä. Äitin vanha jopo suoraan 70- luvulta. Siistiä.

Luottamuksesta siihen kuitenkin kertoo se, että otin ruuvimeisselin mukaan. Varmuuden vuoksi.
Muuten mainiossa kunnossa, mutta satula oli ongelmallinen, löysällä.
Jotenkin kivat fiilikset mennä eteenpäin sellaisella antiikkipyörällä.

Mutta mites olenkin täällä näin aikaisin.


Sisälle virtaa ihmisiä. Lämpötila nousee. Äänekkäimmät ohjaajat kokoavat ryhmiään. Odotamme.
Näen ihmisiä, tuttuja. Odotamme. Harmittelen sitä, että ruuvimeisseli jäi naulakkoon takin taskuun.
Näemme ohjaajamme ja on aika valua kirkkosalin puolelle.
Ruuvimeisseli harmittaa yhä enemmän. Päät.

Konsertti on siis sellainen, jossa kitaraa soittava, laulava mies. Yksi. Tehnyt useita rippikoululauluja. Soittaa ja kertoo välissä elämästään.

Kirkossa kuullut hauskimmat jutut käsittelevät aina suomalaisia stereotypiota. Suomalaisista on noloa laulaa julkisesti.
Kertoi sitten, miten ulkomaalainen ystävänsä oli tottunut siihen, että yleisö osallistuu. Oli kehottanut yleisöä laulamaan ''jee jee jee''. Kuten oletettua, kaikki olivat olleet vaiti. Sitten oli vielä sanonut ''hei, te unohditte laulaa'' ja yrittänyt uudestaan. Hiljaisuus. Takahuoneessa olis sitten kummissaan kysynyt, oliko jotenkin loukannut heitä. Vastaus oli ollut: ne ovat suomalaisia.

Toinen suomalaisjuttu oli sitten aiemmin, kun kanttori kertoi meille, miten muissa maissa on tapana tulla ajoissa että kerkeää eturiviin. Suomessa ajoissa tullaan takariviin keretäkseen.

Siinä se aika vierähti. Ja kun ihmislauma saa lähtölupansa, se lähtee.

Vihannes syödä ihminen

Tämä alaotsikko on hyödytön, juurtunut tapa

Olen niin onnellinen. Eilenkin mainitsemani epätoivoinen laulunetsintä tuotti tulosta. Tässä se nyt on.
Olen niin onnellinen siitä, miten sitä löytää ilman tietoakin.

__________________________________________________________________________________

Päivähän käynnistyy mukavasti jos sen aloittaa olemattoman kokouksen metsästyksellä. Taas kerran. Jokseenkin rasittavaa, mutta ainakin se söi englannintuntia, enkä ollut kunnolla opetellut läksynä olleita verbejä, jotka oli alkutunnista kyselty. Haha.

Koska ruotsinluokka sitten oli remontissa, siirryimme ''vessaluokkaan'' joka on melko eeppinen nimi. Onneksi pelkäsin turhaan järjestyksen vaihtamista. Sain tälläkin tunnilla ihan onnellisesti tuntea, kuinka naama vaihtaa väriä hehkuvan punaiseksi. Hitto, naama. Kuinka hankalaa se on pysyä siinä normaalissa värissä?

Sipulitaidetta paintilla.

Japanintunnilla tehtävään sattui liittymään kasvikset.
Oli ''terveyskysely'', jonka yksi kysymys oli,  Yasai o takusan tabete imasuka?, Syötkö paljon vihanneksia.
Siitä sitten lähti ihminen pohtimaan, mikä on kasvissyöjä.
Yritin sitten pohtia.  Yasaitabehito. Ja kun sitä alkaa suomentaa... Vihannes, syödä, ihminen. Ja tästähän pääsee sitten pidättelemään kehnolla menestyksellä naurunpuuskia. Vielä kun aiemmin kysyi, mikä on vesijuoksu vastauksena tuli jotain suomenkielistä mutinaa; kävellä veden alla... Hyvä harrastus.

Hei löysin tälläisenkin tutun kappaleen :3

Minut käytiin oikein noukkimassa ja vietiin kävelemään. Tuulenviri kävi niin pienennä ettei sitä edes tarvitse mainita. Kirkas aurinko lämmitti kasvoja. Valo lankesi sulatellen likaista lunta. Lämpö ei riittänyt pitämään sormia tyytyväisinä. Taloja on kohoamassa joka puolelle. Kerrostaloja. Rivitaloja. Kevät viestii uudesta. Talot viestivät uudesta. Kuopio on elinvoimainen kaupunki. Mietin, miltä mahtaa tuntua asua kuolleessa kunnassa, josta nuoret muuttavat pois ja parhaiten menestyvä liike on hautaustoimisto. Karua.

Otsikkoahan ei tarvita

Mikä on tapahtuma

Alkoholiton ampparicocktail
(Kyllä, se tuoksuu ihan ampparimehujäälle)

Tilkka Coca-colaa
Tilkka Novelle sinkki+ ssaa
Tilkka Juissi mansikkamehua

Lorauta tilkka kutakin vaikkapa viinilasiin. Halutessasi hienostella voit lisätä jäitä, sitruunaviipaleen, pillin tai paperisen sateenvarjon tai mitä mukavaa ikinä keksitkään, mikä vain vaikeuttaa juomista.

Ei se ole myrkyllistä. Oli se hyvää. Kokeilkaa.


Mikään ei ole ärsyttävämpää (tai no, kyllähän monikin asia on) kun se, kun tiedät jonkun hyvän kappaleen, jonka nimeä et tiedä. Jonka sanoista ei saa selvää. Tai ne ovat niin pitkän intron päässä, että niitä ei ikinä kuule. Se soi usein lätkähallissa ja soi se mäkihypyssäkin. Syntikkaintron takia ajoitan sen 80- luvulle. Joten nyt, yritän epätoivoisesti seuloa kyseisen aikakauden kokoelmakappalevideoita Youtubesta sen löytämisen toivossa. Onhan se kuitenkin aika tunnettu. Kai.
Di di di di di dii-di di-dii di-dii

Lumihangessa kahlaaminen on erittäin hauskaa, silloin kun sen tekee vapaaehtoisesti. Ja silloin, kun uppoaa sinne puolireiteen asti. Valokuvaustehtävä. 150 askelta. Kymmenen kuvaa.
Niistä pitäisi nivoa tarina. Ja kuvatkin joutui ottamaan pokkarilla. Ikävää.

Kaikki tuntuu olevan remontissa koulussa.

Ja kun kotiin päin taapertaa näkee, kuinka puut ovat harventuneet ja uusia asuntoja pukkaa.


Rakentavaa.

Mahtipontinen otsikko

Sulavaa tekstiä

Aamuisin, sileäpohjaisissa tennareissa saa todella pitää kielensä keskellä suuta. Jäätä. Siinä liukastellessa ei panisi pahitteekseen muutamaa ylimääräistä hiekoituskiveä. Ne, mitä niitä on ovatkin sulilla kohdilla ja kengät poimivat huolellisesti jokaisen kiven talteen sisäänsä.
      Iltapäivällä liukkaan jään ja lumen lisäksi saa myös nauttia lammikoissa kävelemisestä. Vaikka kuinka yrittäisi loikkia niiden yli kotiin päästyään on silti onnistunut saamaan kenkänsä sangen sademetsäisen tunnelman.

Huhtikuuhan on se kuukausi, joka kokonaan kevääksi mielletään. Sulakaa lumet.

Pääsiäinen on ohi, joten voi jo alkaa pohtia vappua.
Koko alkuvuosi menee aina vain juhlasta juhlaan. Kun raketeista on päästy odotetaan laskiaista, ystävänpäivää ja hiihtolomaa. Pääsiäinen jonka kylkiäisenä loma, vappu, kesäloma, juhannus.
Alkuvuosi on aina siitä hyvä, että luulee että vuosi on vasta edessä. Niin paljon kaikkea. Juhannuksen jälkeen ajattelee sitä kylmää, sateista ja pimeää syksyä. Loman loppua.

Kun tulee kevät, ihmiset iloitsevat.
Kun tulee lunta, ihmiset iloitsevat.
Eniten iloitsevat kesälomasta.
Monikaan ei iloitse syksystä.

On tämäkin, kun vaan tälläisiä suollan.


On aina mukavaa. Pienikin asia. Hymy, joka on vain jäänyt koristamaan kasvoja jonkin hyvän jutun seurauksena. Ilmeet jos mitkä tuovat elämään iloa.
Etenkin kun omaa niin huonon pokan.

Rupesin joskus miettimään, että millä tavalla minä oikein nauran. Yleisin nauru lienee pidätelty repeäminen, äänetön. Aina kun ajattelee vääriä asioita väärissä tilaisuuksissa. Olisihan se joskus mukavaa kieriskellä luokan lattialla mielipuolisesti hohottaen. Ei jäisi epäselväksi, millaisen ihmisen kanssa on tekemisissä.