Glyseraldehydi-3-fosfaattidehydrogenaasi
Oli yhdeksän päivää ainakin kohtuullisen vapaata.
Tähänhän sisältyi paljolti MM-kisasia.
Kukumbereja ja Sipuliksia.
Ja haluanpa sanoa
Tuomarit olivat puusilmiä
Tai lahjottuja
Venäjä- pelissä.
JATKOON, kiitos Slovakia!
VENE ON VESILLÄ
Ja tuota, kolme päivää sitä työelämän urkkimista
Olin vanhempien pikkuisessa yrityksessä.
Heti ensimmäiseksi päiväksi oli järjestetty neuvottelu. Olin siis läsnä, tuijottelin seinää samalla kuin neljä keski-ikäistä miestä puhuu jostain mitä en yhtään ymmärrä.
Toimistolle. Käyn päästämässä pari markkinointimiestä sisälle jotka kyräilevät oven harjanvarsiviritystä oudoksuen. Sen on tarkoitus estää oven menemästä lukkoon.
Loppupäivinä juoksen soikiota tyhjissä huoneissa, keittelen kahvia ja huolehdin ruokinnasta.
Työelämää tarpeeksi tältä erää.
Yhtenä päivänä oli tarkoitus tehdä rocky roadia. Poltin suklaat mikrossa pohjaan.
Unohdin myös sitruunamehun äitienpäiväkakun täytteestä.
Miten...
Tähän sitten pari pätkää Kunnian Kentät- kirjasta, joille repeilin keskellä yötä. Jättäkää Dingo-vihaajat lukematta.
''-No sitten semmonen kysymys että kun jokasella joskus on lapsia, joillakin varmaan jo on, niin päästäisittekö omia lapsianne tämmöseen. Että ne olis vastaavia faneja ja kannettas järjestysmiehissä alta pois?
-Eikun mää laittaisin käsirautohin. Ja harrastaisin sadomasoa Lugerin kanssa, nahkahuppu päässä.
-Voi herranjumala. Keijo! Älä kuuntele tota Quuppaa, se on verkkarivintiö.
-Mikä?
-Verryttelyhousupahantekijä.
-Päästettäs me, se olis ihan okei.
Sitten vakavampi kysymys. Mitä Dingosta jää jälkipolville kerrottavaa?
-Sifonkihuivit.
Pepe herää leikkaamasta kurkkua leivälle tylsällä voiveitsellä.
-Hetkinen. Joku museo. Peten pää palsamoituna.''
''Eikun mää mietin yhtä juttua. Että niin kauan kannattaa soittaa kun luulee olevansa Jeesus. Sinä päivänä kun tietää olevansa Jeesus, kannattaa lopettaa. Silloin täytyy ruveta tekeen ihan muuta duunia.
-Jeesuksen hommia.
-Silloin kävellään vetten ylitte ja huudellan ihmisille, kattokaa mulkut, mulla on tämmönen taito.''
Luokanvalvojan tunnilla meille kerrotaan ensi vuoden luokkaretkestä. Menemme Saksaan, München lähelle. Majoitumme perheisiin ja oppilaat tulevat sitten myös meille koteihin.
Useat haluavat olla pareittain. Laskeskelin että jos nukun lattialla meille mahtuisi seitsemän vierasta, yksi sohva-parisänky, minun sänkyni, kaksi patjaa ja kaksi sohvaa. Ja ruokapöytään mahtuu kymmenen, eli saisin myös syödä lattialla. Mutta ehkä kaksi riittää.
Mitäköhän saksalaisille syöttäisi...
Suomen opiskelemiseksi voisi antaa lainaan kotoisia kirjoja, Mein Kemphit löytyy molemmat...
________________________________
Eilen oli jälleen bussimatkapoikkeuspäivä.
Menimme Joensuuhun Taitaja- kisoja seuraamaan ja oli siellä jotkin ammattimessutkin.
Mukaan tarttui badge, johon sai itse kirjoittaa mitä mieli. Nihon- kanjimerkki epäonnistui pahasti Yhyy.
Oli kuumaa.
________________________________
Luin muuten juuri uudelleen kaikki Karinit.
Aloitin animenkin katsomisen.
Huomasin, että minulla on jokin vaje söpöistä pojista. Päätin siis luoda oman hahmon. Uuden.
Ja näistä ajatuksista syntyi Mika.
Piirtotyyli nyt on vielä vähän epätasaista, naama on toisinaan liian kapea. Leveämpi on suloisempi <3
Joka tapauksessa innostuin siitä niin että päätin väsätä tämän ja aiemman hahmoni, Darukon ympärille tarinan. Aloitin jo sarjakuvaa piirtämään, mutta lopullisen, pitkän version taidan kirjoittaa ja kuvittaa novelliksi.
Tänään oli puoliksi paha olo ja puoliksi nauratti aivan rempseästi.
Päivä alkaa sillä, kun olen kävelemässä normaalisti, mutta takaa tuleekin pyörällä kaverini joka pyytää minua kyyditsemään tätä pyörällään, koska ei itse osaa eikä halua jättää minua kävelemään yksikseni.
Vastakkaisesta suunnasta tulee tyttö, joka kertoo että tie on tukittu. Kierrämme. Ja onhan se aina ihanaa ajaa pyörällä jonka jarrut eivät aina toimi ihminen tarakalla ja loivaan ylämäkeen toisinaan polkien.
Maantiedontunnilla viimeistellään esitelmät ja saadaan kokeet takaisin. Olen saanut pisteen eräästä kohdasta josta kaverini ei ole saanut. Menee näyttämään opettajalle ja pisteeni putoavat. Hetken tekee mieli kuristaa tai heittää jollakin mutta en ole pitkävihainen ja lieventäväksi asianhaaraksi katsoisin sen että samalla naurattaa.
Sitten tuleekin väittely aiheesta tuleeko tuohon pilkku vai ei.
Ärsyttää tämä väittelyn häviäminen, mutta saan nauraa kun kirjoitan lauseen alle; Yllä oleva lause on paholaisen sieluntuotetta. Siitä taas kunnon hekotukset ja kukaan ei toki katso.
Esittelemme esitelmämme ja mietimme mikä ihme mahtaa olla mansikkapuu.
Ruokalassa istun lähellä ikkunaa, vastapäätä ei kukaan ja aika omissa oloissani. On selittämättömän paha olo. Tekisi mieli itkeä. Kesäloma sen lienee aikaan saanut. Viime vuonna oli muuten sama tilanne paitsi että aiheuttaja oli eri. Eli. Aiheuttaja vaihtelee, syyt ja lopputulos pysyvät samoina. Miksi aina kevätlukukaudella?
Kemiantunnilla on sijainen. Teemme sielläkin esitelmiä. Kun jään vähäksi aikaa yksin saan aikaa lätkiä Power-Pointin ylitäyteen tehosteita. Kun tulee aika se esittää äänestäni kuulee miten hymyilen. Kun pari puhuu saan aikaa nauraa äänettömästi. Ne tehosteet vain ovat niin naurettavat.
Seuraavan esityksen aikana taidan revetäkin muutaman kerran, esittäjänä kun on henkilö josta saan aina oireita. Njaah~ Esitys kun on vielä kahden dian mittainen ja sisältää jännästi muotoiltuja lauseita.
Kun oppilaat ovat karanneet alkaa naurattaa vielä pahemmin hekotan päin seinää. Asiaa ei auta se, että kerroksen alempana aulassa radiosta kuuluu leppoisa jäähallissa soitettava musiikki ja alamme tanssia. Kohta makaankin maassa nauraen. Yritän rauhoittua, mutta lapussa lukee ''ennen tuntia on käytävät kysymässä lupa'' ja siinä sitä mennään. Kohtaukset ne ovat koulussa mukavia.
Ulkovälitunti ja venäjänkoe. Meni ehkä vähän kehnosti, ääh.
Ja kotiin. Alan hiljalleen tosiaan tajuta, että enään 12 koulupäivää jäljellä, vapaus ja silleen mutta!
Miksi aina väärään aikaan?
Jotain kaunokirjallista tuotetta vielä;
Katson.
Katson aina.
Sivusilmällä.
Katson aina tilaisuuden tullen.
Mutta huomaako katseen?
Huomaako kun sen nopeasti pois kääntää?
Tietääkö?
Välittääkö?
Ajattelen.
Ajattelen aina.
Hiljaisena.
Ajattelen jokaisen hetken ajan.
Mutta huomaako sen naamasta?
Huomaako tyhjästä katseesta?
Ymmärtääkö?
Välittääkö?
Tiedän.
Se on turhaa.
Mutta
en voi lopettaa.
Heti ensimmäiseksi päiväksi oli järjestetty neuvottelu. Olin siis läsnä, tuijottelin seinää samalla kuin neljä keski-ikäistä miestä puhuu jostain mitä en yhtään ymmärrä.
Toimistolle. Käyn päästämässä pari markkinointimiestä sisälle jotka kyräilevät oven harjanvarsiviritystä oudoksuen. Sen on tarkoitus estää oven menemästä lukkoon.
Loppupäivinä juoksen soikiota tyhjissä huoneissa, keittelen kahvia ja huolehdin ruokinnasta.
Työelämää tarpeeksi tältä erää.
Yhtenä päivänä oli tarkoitus tehdä rocky roadia. Poltin suklaat mikrossa pohjaan.
Unohdin myös sitruunamehun äitienpäiväkakun täytteestä.
Miten...
Tähän sitten pari pätkää Kunnian Kentät- kirjasta, joille repeilin keskellä yötä. Jättäkää Dingo-vihaajat lukematta.
''-No sitten semmonen kysymys että kun jokasella joskus on lapsia, joillakin varmaan jo on, niin päästäisittekö omia lapsianne tämmöseen. Että ne olis vastaavia faneja ja kannettas järjestysmiehissä alta pois?
-Eikun mää laittaisin käsirautohin. Ja harrastaisin sadomasoa Lugerin kanssa, nahkahuppu päässä.
-Voi herranjumala. Keijo! Älä kuuntele tota Quuppaa, se on verkkarivintiö.
-Mikä?
-Verryttelyhousupahantekijä.
-Päästettäs me, se olis ihan okei.
Sitten vakavampi kysymys. Mitä Dingosta jää jälkipolville kerrottavaa?
-Sifonkihuivit.
Pepe herää leikkaamasta kurkkua leivälle tylsällä voiveitsellä.
-Hetkinen. Joku museo. Peten pää palsamoituna.''
''Eikun mää mietin yhtä juttua. Että niin kauan kannattaa soittaa kun luulee olevansa Jeesus. Sinä päivänä kun tietää olevansa Jeesus, kannattaa lopettaa. Silloin täytyy ruveta tekeen ihan muuta duunia.
-Jeesuksen hommia.
-Silloin kävellään vetten ylitte ja huudellan ihmisille, kattokaa mulkut, mulla on tämmönen taito.''
Luokanvalvojan tunnilla meille kerrotaan ensi vuoden luokkaretkestä. Menemme Saksaan, München lähelle. Majoitumme perheisiin ja oppilaat tulevat sitten myös meille koteihin.
Useat haluavat olla pareittain. Laskeskelin että jos nukun lattialla meille mahtuisi seitsemän vierasta, yksi sohva-parisänky, minun sänkyni, kaksi patjaa ja kaksi sohvaa. Ja ruokapöytään mahtuu kymmenen, eli saisin myös syödä lattialla. Mutta ehkä kaksi riittää.
Mitäköhän saksalaisille syöttäisi...
Suomen opiskelemiseksi voisi antaa lainaan kotoisia kirjoja, Mein Kemphit löytyy molemmat...
________________________________
Eilen oli jälleen bussimatkapoikkeuspäivä.
Menimme Joensuuhun Taitaja- kisoja seuraamaan ja oli siellä jotkin ammattimessutkin.
Mukaan tarttui badge, johon sai itse kirjoittaa mitä mieli. Nihon- kanjimerkki epäonnistui pahasti Yhyy.
Oli kuumaa.
________________________________
Luin muuten juuri uudelleen kaikki Karinit.
Aloitin animenkin katsomisen.
Huomasin, että minulla on jokin vaje söpöistä pojista. Päätin siis luoda oman hahmon. Uuden.
Ja näistä ajatuksista syntyi Mika.
Piirtotyyli nyt on vielä vähän epätasaista, naama on toisinaan liian kapea. Leveämpi on suloisempi <3
Joka tapauksessa innostuin siitä niin että päätin väsätä tämän ja aiemman hahmoni, Darukon ympärille tarinan. Aloitin jo sarjakuvaa piirtämään, mutta lopullisen, pitkän version taidan kirjoittaa ja kuvittaa novelliksi.
 |
| Se on sulonnennnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnn |
Tänään oli puoliksi paha olo ja puoliksi nauratti aivan rempseästi.
Päivä alkaa sillä, kun olen kävelemässä normaalisti, mutta takaa tuleekin pyörällä kaverini joka pyytää minua kyyditsemään tätä pyörällään, koska ei itse osaa eikä halua jättää minua kävelemään yksikseni.
Vastakkaisesta suunnasta tulee tyttö, joka kertoo että tie on tukittu. Kierrämme. Ja onhan se aina ihanaa ajaa pyörällä jonka jarrut eivät aina toimi ihminen tarakalla ja loivaan ylämäkeen toisinaan polkien.
Maantiedontunnilla viimeistellään esitelmät ja saadaan kokeet takaisin. Olen saanut pisteen eräästä kohdasta josta kaverini ei ole saanut. Menee näyttämään opettajalle ja pisteeni putoavat. Hetken tekee mieli kuristaa tai heittää jollakin mutta en ole pitkävihainen ja lieventäväksi asianhaaraksi katsoisin sen että samalla naurattaa.
Sitten tuleekin väittely aiheesta tuleeko tuohon pilkku vai ei.
Ärsyttää tämä väittelyn häviäminen, mutta saan nauraa kun kirjoitan lauseen alle; Yllä oleva lause on paholaisen sieluntuotetta. Siitä taas kunnon hekotukset ja kukaan ei toki katso.
Esittelemme esitelmämme ja mietimme mikä ihme mahtaa olla mansikkapuu.
Ruokalassa istun lähellä ikkunaa, vastapäätä ei kukaan ja aika omissa oloissani. On selittämättömän paha olo. Tekisi mieli itkeä. Kesäloma sen lienee aikaan saanut. Viime vuonna oli muuten sama tilanne paitsi että aiheuttaja oli eri. Eli. Aiheuttaja vaihtelee, syyt ja lopputulos pysyvät samoina. Miksi aina kevätlukukaudella?
Kemiantunnilla on sijainen. Teemme sielläkin esitelmiä. Kun jään vähäksi aikaa yksin saan aikaa lätkiä Power-Pointin ylitäyteen tehosteita. Kun tulee aika se esittää äänestäni kuulee miten hymyilen. Kun pari puhuu saan aikaa nauraa äänettömästi. Ne tehosteet vain ovat niin naurettavat.
Seuraavan esityksen aikana taidan revetäkin muutaman kerran, esittäjänä kun on henkilö josta saan aina oireita. Njaah~ Esitys kun on vielä kahden dian mittainen ja sisältää jännästi muotoiltuja lauseita.
Kun oppilaat ovat karanneet alkaa naurattaa vielä pahemmin hekotan päin seinää. Asiaa ei auta se, että kerroksen alempana aulassa radiosta kuuluu leppoisa jäähallissa soitettava musiikki ja alamme tanssia. Kohta makaankin maassa nauraen. Yritän rauhoittua, mutta lapussa lukee ''ennen tuntia on käytävät kysymässä lupa'' ja siinä sitä mennään. Kohtaukset ne ovat koulussa mukavia.
Ulkovälitunti ja venäjänkoe. Meni ehkä vähän kehnosti, ääh.
Ja kotiin. Alan hiljalleen tosiaan tajuta, että enään 12 koulupäivää jäljellä, vapaus ja silleen mutta!
Miksi aina väärään aikaan?
Jotain kaunokirjallista tuotetta vielä;
Katson.
Katson aina.
Sivusilmällä.
Katson aina tilaisuuden tullen.
Mutta huomaako katseen?
Huomaako kun sen nopeasti pois kääntää?
Tietääkö?
Välittääkö?
Ajattelen.
Ajattelen aina.
Hiljaisena.
Ajattelen jokaisen hetken ajan.
Mutta huomaako sen naamasta?
Huomaako tyhjästä katseesta?
Ymmärtääkö?
Välittääkö?
Tiedän.
Se on turhaa.
Mutta
en voi lopettaa.
Kannattikohan tätä suurta pakettia odottaa vai oliko tämä edes niin suuri ja oliko roskaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti