Käväisimme sukuloimassa Animeconin ja rippileirin välissä
Vantaalla meillä on sukulaisia. Isovanhemmat ja vanhempien sisarukset. Vantaasta Henlsinkiin on mitätön matka. Kun kysyttiin että mitä me haluaisimme tehdä, vastaus oli Linnanmäki.
Linnanmäelle siis menimme.
Sillä paikalla on aivan oma ominaishajunsa. Kumia ja maalattuja metalliputkia, hattaraa ja ruokapaikoista leijuvia aromeja höystettynä jollain kasvillisuudella ja vedellä. Vaikka olisit kuurosokea, tietäisit missä olisit.
Olen ollut riittävän pitkä jokaiseen laitteeseen jo pitkän aikaa. Silti koen itseni siksi, miksi olenkin. Pikkusiskoksi. Siksi, joka tärisee siinä vieressä pelosta, kun se isompi osoittelee hurjimpia laitteita ja ilmoittaa haluavansa niihin. En ole enää niin pelokas, mutta Kieppi ja Raketti näyttävät häijyistä, puhumattakaan Ukosta. Pää alaspäin meneminen ja laitteen riepoteltavaksi antautuminen korkeuksissa voi joistakin olla suurta hupia. Se kuulostaa ahdistavalta. Olenko jotenkin viallinen, jos en näinkään vanhana halua siihen pahimpaan laitteeseen?
Aloitamme kuitenkin laitekiertelyn, sisko innoissaan ja minä epäluuloisena. Ensimmäinen laite on
Tulireki, yksi vuoristoradoista. Ei ole pahimmasta päästä, mutta sitä miettii että kaikkea sitä pidetään hauskana.
Vierestä löytyy
Pikajuna, jonka määrittelen 10- vuotiaiden laitteeksi. Eli minulle sopivaksi. Edessämme istuu pieni tyttö isänsä vieressä, kiljuu pienissäkin käänteissä. Voi pientä.
Jälleen hieman matkaa eteenpäin, edessämme on
Salama. Mietin, uskallanko. Vaunu pyörii ympäri, eikä ole paikallaan niin kuin tavallisesti. Miltei päätä lyhyemmät juoksevat siihen innokkaasti uudestaan, juuri kyydistä päästyään. Ajattelen, että kadun kuitenkin jos en mene siihen. Siinä ollessaan on jännää ajatella. Katsoa mielessään ilmakuvaa huvipuistosta. Missä oikein olemme. Riepoteltavina.
Viikinkilaiva löytyy nurkan takaa. Se vaikuttaa ihan löperölle laitteelle. Sitten se lähtee käyntiin. Huippukohta tulee kun se pyörii pelkällä heilahdusvoimalla. Mahanpohjasta ottaa, kun tulee ylimpään kohtaan, pysähtyy ja lähtee alas. Sitten siihen tottuu. Voi nauttia tuulen tuiverruksesta ja puristaa kaidetta.
Kieppi on maantasalla oleva, mutta silti se menee pää alaspäinkin. Mutta mikä pahinta,
sen laitteen vieressä on kaiutin, josta kuuluu aivan hirvittävän huonoa ''musiikkia.'' Mökästä huolimatta menimme siihen. Turvalaitteet poistavat pelkoa siitä, että lähtee lentämään. Muuten olet kahlittuna hyvin, mutta neuvo pään taakse nojaamisesta on paikallaan. Se ei olekaan helppo tehtävä. Pää pyrkii irtoamaan niskatyynystä, ja ei sitä halua päästää poukkoilemaan reunoja vasten. Pää alaspäin mentäessä tehtävä hankaloituu. Mutta, tämähän on hyvä laite.
Siispä tulemme sinne myöhemmin uudelleen. Kun olemme kytkeytyneet kiinni, tunnen kuinka taskussa oleva puhelin alkaa väreillä, värinähälytys. Onneksi se oli tekstiviesti, eikä puhelu. Mutta senkin merkkiääni kestää noin neljä minuuttia, eli puhelin kutittelee minua koko laiteajan.
Siihen asti siis muistan, missä järjestyksessä tapahtumat tapahtuivat. Sitten kronologinen järjestys meneekin piloille <3
Hypytin. Siinä taisi olla silloin jotain häikkää. Sen pitäisi hyppiä. Kun menimme siihen toivomuksestani, sisko jo valmiiksi vastentahtoisella ilmeellä varustettuna, odotimme sen hyppivän.
Laite nousi ylös.
Sitten se tuli alas.
Hurjaa kyytiä, laite ylitti odotuksemme. Se oli niin laimea että nauratti.
Mustekala oli muutama vuosi takaperin yksi suosikkilaitteistani. Silloin se tuntui hurjalle. Nyt se on vähän karissut. Siinä vain sitten oltiin.
Kahvikuppikaruselli on samaten karistanut hienouttaan muutaman vuoden takaisesta.
Ketjukaruselli oli ehdoton suosikkini. Menimme siihen nytkin. Sitä ei ole tarkoitettukaan hurjaksi. Särkänniemessä vastaava on kuitenkin jännempi. Tämä pyörii, loputtoman tuntuisesti. Joku vanhempi kuvaa iPadilla koko laitetta, kun oma kulta on kyydissä. Yritän katsoa mahdollisimman pelottavasti aina kun siitä kohtaa ohi menen. Tekee mieli potkaista kenkä irti.
Vekkulaan on aina pitkä jono, nyt se oli kohtuullinen. Sehän on sellainen läpikäveltävä. Ihan kiva. Minua aina kammottaa siinä kohtaa, kun tulevat ne liikkuvat portaat. Miettikää nyt, jos sieltä tippuisi tai joku tippuisi päällesi. Ei mitään turvaa ja jalka voi helposti livetä. Sitten lasketaan matolla alas. Ennen tuntui aina siltä, että siitä lentää. Nyt olen jos sen verran painava, ettei mitään pelkoa ole.
Kammokuja ei ollut ollenkaan kammottava. Pelkät kuvat seinillä eivät voi tosissaan pelottaa ketään, edes 3D-lasit päässä. Enemmän kammotti se, kun vekkulassa soi Beatlesia.
Vuoristorata näyttää laholta. Siihen ei luota. Sen vaunuissa ei ole kuin epämääräinen turvakaide. Siinä on kuitenkin vain nousuja ja laskuja, vanha kun on. Joten kyllä siihen uskaltaa.
Linnunrata oli erittäin hieno visuaalinen kokemus ilman silmälaseja. Sehän siinä kai pääasia oli, itse rata oli keskinkertainen.
Maailmanpyörä, ''Rinkeli'' oli päivän kohokohta. Ainakin meidän muiden kuin siskon mielestä. Tämä sanoo pelkäävänsä korkeita paikkoja, mutta meni kuitenkin Kirnuun ja Kieputtimeen. Suuri ero näiden ja Maailmanpyörän välillä onkin turvalaitteet. Maailmanpyörässähän niitä ei liiemmälti löydy. Mutta...
Sehän... Menee... Rauhallisesti... Ylöspäin... Natisee... Ja jos heilut niin sitten heiluu myös koppi, jossa istut. Mutta voithan kurkkia laidan yli. Katsoa alas maahan. Maa jää kauemmas. Nouset ylemmäs. Ja odotat vain, että pyörä liikkuisi hitaasti takaisin alas. Ihan rauhallisesti. Ja tämäkös jonkun sai pakokauhuun.
Pingviinipelin musiikki tuo mieleen Linnanmäen.
