Islannin kierto - vulkaanisuutta ja silmänkantamattomiin lampaita

Matka Islantiin tuntui etukäteen jännittävältä useastakin syystä. Kukaan perheestämme ei ollut käynyt siellä aikaisemmin ja kyseessä oli ensimmäinen kerta kuuteen vuoteen kun kävin jossain uudessa maassa. Edellisestä lentomatkastanikin oli kulunut jo yli viisi vuotta. Omaa intoani matkaa kohtaan lisäsi myös tietenkin se fakta, että kyseessä on Hatarin kotimaa, minä kun satun olemaan täysin koukussa kyseiseen bändiin ja kaikkeen siihen liittyvään.

Suurin osa kuvista on siskoni ottamia.

Matkamme alkoi varhain aamulla Helsingistä, johon olimme edellispäivänä saapuneet. Lensimme tietenkin Finnairilla, joka lentää kätevästi kerran päivässä Islantiin ja takaisin. Lento kesti noin kolme tuntia, minkä jaksoi ihan hyvin istua paikoillaan. Oli upea tunne, kun pitkän Atlantin pilvipätkän jälkeen ikkunasta alkoi näkymään maisemia, vuorista erämaata, lopulta asutusta.

Aikaeron Suomen ja Islannin välillä tähän aikaan vuodesta oli kolme tuntia, joten saapuessamme oli vielä aamu ja paikallista aikaa olimme siis heränneet kello yhdeltä yöllä. Majoitukseen ei päässyt vielä moneen tuntiin, mutta kävimme heti ensimmäiseksi lentokentällä hakemassa vuokraamamme auton, joka on oikeastaan omalla tavallaan majoitus sekin. Auto osoittautui suuremmaksi kuin mitä luvattiin, mikä oli hyvä siltä kannalta että kaikki mahtui hyvin kyytiin, mutta toisaalta polttoaineen kulutus oli suurempi, mikä ei taas niin hienoa ollut.

Saapuessamme Reykjavíkissa oli itse asiassa lämpimämpää kuin Suomessa oli ollut, aivan hyvin pärjäsi nahkatakilla. Vaikka Islantia ajattelee jotenkin hyvin arktisena, ei sää kuitenkaan suomalaiselle syksylläkään mitenkään mahdoton ole. Keflavikin lentokentältä lähdimme ajamaan kohti Reykjavíkia. Heti aluksi huomio kiinnittyi maisemassa siihen, miten vähän puita missään oli. Muutama yksittäinen kuusi oli istutettu tien varteen mutta muutoin maa oli täysin paljas. Islannin puuttomuus on varsin surullinen tarina - saarella oli laajoja koivumetsiä kunnes viikingit hakkasivat ne kaikki. Nyt puuttomuus edistää eroosiota ja saarella tuulee rajummin.

Ensimmäinen kaupassakäynti Reykjavíkin laitamilla oli jännittävää, sillä jokaisessa maassahan on hieman erilaiset ruokakaupat. Huomiota tuli kiinnitettyä muun muassa siihen, että yhtään irtojäätelöitä ei ollut myynnissä, mutta salmiakkituotteita löytyi runsaasti, muun muassa kotoisia turkinpippureita. Skyr oli aikalailla ainoa jogurtti-rahka -ryhmän tuote mitä oli tarjolla. Nämä havainnot tehtiin myös oikeastaan kaikissa muissakin kaupoissa matkan aikana, etenkin vakioturkinpippurit ilahduttivat. Kävimme myös kaupan yhteydessä olleessa kahvilassa, jossa vastattuamme kysymykseen siitä, mistä olemme kotoisin, saimme kommentin "Oh, you're our neighbours". Ilmeisesti syrjäisellä saarella asuvien käsitys naapuruudesta on varsin erilainen kuin omamme.

Ajoimme hieman kaupungin ulkopuolelle, jotta kuskimme (minä olin liian nuori ajamaan) saivat rauhassa tuntumaa vieraaseen autoon ja sen navigaattoriin. Melko pian alkoi näkyä maasta nousevia höyrypatsaita, mikä näytti ihmeelliseltä. Siellä sitä geotermistä energiaa ilmeisesti kerättiin.

Pääkaupunkiin palattuamme saimme pienen näytteen paikallisesta liikennekulttuurista. Ajoimme leveällä autollamme varovaisesti kapeaa, lyhyenpuoleista kadunpätkää, jonka molemmin puolin oli parkkeerattu autoja, kun takana ajava hermostui ja alkoi soittaa torvea. Ei suomalaiseen tyyliin lyhyesti, kerran, vaan jatkuvasti ja pitkään. Töööt tööööööt. Mielenkiintoista olisi tietää, miten tällaiset ihmiset kuvittelevat mielenilmauksensa edistävän tilannetta mitenkään. Katu oli todella niin kapea, että pienikin huolimattomuus olisi helposti johtanut parkissa olevan auton sivupeiliin törmäämiseen. Paikallinen ajokulttuuri on muutoinkin selvästi eteläeurooppalaistyylinen, ja torven tööttäilyjä kuului pääkatu Laugavegurilla sijaitsevaan majoitukseemme runsaasti.

Ensimmäisenä iltana kukaan ei oikein jaksanut mitään, koska olimme olleet hereillä jo niin pitkään. Menimme siis aikaisin nukkumaan ja myös heräsimme aikaisin. Heti ensimmäiseksi herättyäni ja ulos katsottuani nappasin kameran mukaan ja tassuttelin yöpaidassa parvekkeelle nappaamaan muutaman kuvan, sillä taivas ja kaupunki näyttivät niin hienoilta. Paljaat varpaat jäätyivät betonin päällä, ainakin herätti kivasti.

Laugavegur

Majoitus oli varattu samaan paikkaan vielä seuraavaksikin yöksi, joten vietimme päivän tutustumalla tarkemmin pääkaupunkiin. Kaikki ravintolat tuntuivat aukeavan mielenkiintoisesti joko kello 11:30 tai 17:30, ja aikaeron vuoksi tämä oli hieman harmillista. Kun lopulta kello oli tarpeeksi ja lähdimme katsastamaan valitsemaamme paikkaa, oli siellä niin ruuhkaista, että päätimme mennä muualle. Vaihtoehtoispaikassa saimme ensikosketuksen islantilaislampaisiin maukkaan keiton muodossa.

Hyvin lähellä majoitustamme sijaitsi myös ensimmäinen varsinainen vierailukohteemme - nimittäin maailman ainoa phallologinen museo. Jos olisin itse saanut vapaasti päättää niin se ei olisi kyllä välttämättä sisältynyt käyntikohteisiin, mutta kun oli kerta maailman ainoa niin pitihän siellä käydä että voi sanoa käyneensä, kuulemma. Esillä oli siis islantilaisten eläinlajien suvunjatkamisvehkeitä ja aiheeseen ihmisnäkökulmastakin liittyvää taidetta ja muuta sellaista. Tila oli pieni ja nopeasti läpikäyty.

Seuraava käyntikohde olikin sitten paljon kiinnostavampi, nimittäin valasmuseo Whales of Iceland. Museon näyttely sijaitsee suuressa hallissa ja koostuu oikean kokoisista tekovalaista, jotka riippuvat katosta. Valaiden mittakaavan pystyi hahmottamaan paljon selvemmin kuin metrimääriä vertaamalla, ja yllättävää olikin, miten sinivalas ei ollutkaan niin erityisen valtava muihin verrattuna, vaan varsin solakka, joskin pitkä. Museoon tullessa kukin kävijä sai kuulokkeet ja niihin äänimuotoisen opastuksen, joka kertoo lisätietoja kaikista lajeista. Selostuksen sai jopa Suomeksi, mikä oli positiivinen yllätys. Itse valaiden lisäksi museossa on erillinen huone, jossa esiteltiin havainnollisesti valaisiin kohdistuvia uhkia.

Kaskelotti oli varsin valtaisa otus.

Pieni söpöläinen

Lähtiessämme oli ihan pakko hieman tukea islantilaista kapitalismia, nimittäin pehmomaitovalaan muodossa. Ne olivat niin silkkisiä ja sympaattisen näköisiä, pieniä vauvoja, että sellaiset tarttuivat mukaan minulle ja siskolle. Iskä sen sijaan osti sarvivalaan toimiston sohvalle.

Nimesin vauvan Viiliksi, koska se on maitovalas.

Lähdimme taapertamaan takaisinpäin, ja matkan varrella kävimme toisessa kaupungin kahdesta Reykjavík fish restauranteista syömässä fish and chipsit. Sekä ruoka että ympäristö olivat mieluisat, tunnelmalliseen sisustukseen kuului meriaiheista esineistöä ja vanhoja karttoja seinällä sekä keskustan kartta painettuna pöytälevyyn.

Tässä vaiheessa kävimme majoituksessa levähtämässä. Illemmalla lähdin siskon kanssa kiertelemään keskustaa. Kävimme vilkaisemassa paikallista turistirysäkirkkoa, joka on varsin mielenkiintoinen ilmestys - modernia goottilaisuutta betonista valmistettuna.

Glorifioitu Kouvola

Käväisimme myös kirjakaupan yläkerrassa sijainneessa kahvilassa kokeilemassa matcha latteja. Nautiskelimme juomat lievässä tihkusateessa kattoterassilla, missä ei jostain syystä muita turisteja näkynyt. Kävelimme vielä rantaa pitkin katselemassa paikkoja.

Hieno konserttitalo

Nämä "dystooppisen näköiset" kerrostalot miellyttivät siskoa kovin

Seuraavana päivänä aloitimme Islannin kiertämisen. Lähdimme kohti Golden Circleä, jolle sijoittuu muutamia maan tunnettuja luontokohteita. Ensimmäinen vastaan tuleva kohde oli Þinvellir eli Thinvellir eli litosfäärilaattojen erkanemiskohta, missä syntyy uutta Islantia. Paikassa on myös kokoontunut parlamentti jo 900-luvulla. Vaikka oli jo syyskuun loppu, turisteja riitti paljon. Hieman hirvittää ajatella millainen ryysis paikalla on kesäkuukausina, kun jo nyt oli parkkipaikkakin lähes täynnä.

Paikka oli komea, mutta jotenkin ajatus siitä on kuitenkin siistimpi kuin itse paikka varsinaisesti on. Matka jatkui, ja maisemat olivat yhä karuja. Joku sanoisi karuutta kauniiksi ja ihmelliseksi. Voi olla että ne perusmaisemat olisivat tuntuneet ihmeellisemmiltä, jos mitään vastaavaa ei olisi nähnyt aiemmin, mutta kun on käynyt noin kymmenen kertaa Norjassa, vastaavaan on jo enemmän tottunut. Sisämaassa maisemat näyttivätkin toisinaan "siltä vähän tylsemmältä Norjalta", kuten isämme asian muotoili.

Norjaan verrattuna maisemilla oli kuitenkin aivan erilaiset ominaispiirteensä, nimittäin puut, hevoset ja lampaat. Aiemmin mainitsemani puuttomuus tosiaan hallitsi maisemaa suurimman osan ajasta. Paikalliset ovat kuitenkin heränneet ongelmaan ja ovat istuttaneet pieniä metsälänttejä sinne tänne. Ne vain ovat kovin koomista katsottavaa, sillä lähes kaikissa niissä puut seisovat täydellisesti riveissä, kaukana luonnollisesta. Kuuset on istutettu niin lähelle toisiaan, että niiden kasvettua isoiksi metsäläntti on sen verran tiheä, ettei siitä lentäisi pikkulintukaan läpi, hyvä jos kärpänen. Ilmeisesti saarelaiset ovat tosiaan tottuneet puuttomuuteensa niin, että ovat sitten taimien kanssa hieman hukassa.

Luonnollisten metsien sijaan maisemaa tosiaan täyttävät islanninhevoset ja lampaat. Missään muualla en ole nähnyt yhden päivän aikana yhtä montaa kumpaakaan lajia. Laumoittain ja seuraavan käännöksen takana lisää. Googlailun tuloksena selvisikin, että Islannissa on noin 80 000 islanninhevosta ja 800 000 lammasta. Luvut ovat erityisen suuria, kun ottaa huomioon vakituisen ihmisväestön, joka on noin 360 000. Moni laitumista oli lähes radioaktiivisen vihreä vaikka oli jo syksy.

Seuraavana varsinaisena kohteena vastaan tulivat Geysir ja sen aktiivisempi sisarus Stokkur, mutta ajoimme niiden ohi vielä tässä vaiheessa, ja kävimme ensin katsomassa lähellä sijaitsevaa vesiputousta, Gullfossia. Ensin kyllä näytti sille, että eihän täällä mitään vesiputousta ole, vain tasamaata ja vierailukeskus, mutta hetken hyvin navakassa tuulessa taivallettuamme itse kohdekin alkoi näkyä. Putous on erittäin voimallinen, ja tuulen mukana siitä lensi pieniä kylmiä vesipisaroita hyvinkin pitkän matkan päähän.

Sateenkaari näkyi kirkkaana kun katsoi oikeasta kulmasta

Kaunista sumua

Kävimme tällä tasanteella ja kuulimme jopa suomeakin: "Jussi, nyt kuvaan sieltä!" Yleisesti ottaen suomalaisia oli yllättävänkin vähän.

Palasimme geysirien luo. Varsinainen geysir nimeltä Geysir purkautuu harvoin ja ennalta-arvaamattomasti, mutta vieressä sijaitseva Stokkur sen sijaan pulauttelee säännöllisesti 4 - 10 minuutin välein. Jäimme katsomaan useamman purkauksen ja sääntönä tuntui olevan vuorotellen pieni löyhähdys ja isompi tykitys. Kuumien lähteiden rikkipitoisen veden vuoksi paikalla haisi kananmunaiselle. Satuimme olemaan yhden suuremman purkauksen aikana tuulen alla, ja saimme vettä hieman päällemmekin.

Stokkurin isommanlainen purkaus gifitettynä

Pösäyksen alku

Purkauksen jälkeen vesi pakeni koloonsa

Tällaisen luonnonihmeen katseleminen todella tuntui ihmeeltä, ja nyt on jännä ajatella että siellä se on vieläkin sylkemässä vettä ilmaan, joka päivä. Oli kyllä upea kokemus nähdä tämä läheltä. Alueella oli myös purkautumattomia vesilätäköitä, jotka näyttivät nekin näteiltä.

"Tää näyttää sellaselta paikalta mihin dinosaurukset meni kuolemaan" -sisko

Kävimme syömässä tien toisella puolella sijainneessa ravintolassa. Paikka oli varsin tasokas. Pihalla oli myös patsas, josta oli ihan pakko ottaa kuva.

Tästä tuli heti mieleen Hatari ja Traditional Icelandic trouser grip wrestling

Tämän jälkeen suuntasimme kohti manner-Islannin eteläisintä kolkkaa, Vik i Myrdalia, jonne olimme varanneet majoituksen. Paikka ei ollut halvimmasta päästä, mutta siellä oli kolkoin sohva, jolla olen istunut - se näytti pehmeältä mutta istuessa karu totuus kolahti vastaan.

Hienoa tienvarsimaisemaa

Nukuimme yön ja aamulla kävimme ensitöiksemme katsomassa kylän lähellä sijaitsevaa kuuluisaa mustaa hiekkarantaa. Hiekka ja kalliot olivat upeat ja rantaan lyövät aallot suuret. Vesirajaan ei ollutkaan menemistä, ja rantaa pidetään yleisesti vaarallisena, sillä suuri aalto voi viedä huolimattoman mukanaan ja kivivyöryn mahdollisuus on olemassa.

Musta väri johtuu laavasta

Näkymä kuin videopelistä

Hiekkarannan koostumus vaihteli eri kohdissa. Pienemmän hiekan lisäksi suuri osa rannasta oli kauniiden, pyöreäksi hioutuneiden pikkukivien peitossa. Poimin muutaman muistoksi ja osaksi sisustusta.

Upeat, erikoiset kalliot näkyivät kauas ja toimivat selkeinä maamerkkeinä

Rantaa reunustavien kallioiden erikoisia kuvioita

Random turisti mittakaavaksi

Ranta oli todellakin juuri niin hieno näky ja kokemus kuin voi kuvitella. Upeaa, että tällaisia täydellisiä paikkoja on vain sattunut syntymään itsestään. On siinä ollut ihmettelemistä niillä, jotka ovat ensimmäisinä paikalle sattuneet.

Matka jatkui jälleen. Maisemat vaihtelivat päivän aikana, kun ensin ajettiin sisämaassa sivuten jäätiköitä ja myöhemmin rannikkoa pitkin. Alkumatkasta näkyi yhdessä vaiheessa paljon pyöreää, sammaleista kivikkoa. Loputtomiin jatkuessaan se oli niin erikoinen näky, että pysähdyimme levähdyspaikalle katsomaan ja kuvaamaan sitä.

Tätä kivikkoa riitti kilometreittäin

Myöhemmin tie kulki entistä lähempänä valtavan Vatnajökull-jäätikön reunaa. Pysähdyimme ikuistamaan kauniin maiseman ja tienvarressa laiduntavat lampaat, jotka eivät olleet aitauksessa. Kyseiset yksilöt eivät tuntuneet välittävän varovaisesta lähestymisestä lainkaan, vaan poseerasivat nätisti.

Pelottomia lampaita, en mennyt kuitenkaan tätä lähemmäs

Vatnajökull pilkistelee vuorien välistä

Piakkoin tämän jälkeen saavuimme tunnetun nähtävyyden eli jäätikkölaguuni Jökulsárlónin luo. Kesällä jäätiköstä lohkeilee paloja ilmojen lämmetessä, ja ne kulkeutuvat veden mukana laguuniin. Erityisen hienoa tässä paikassa on mielestäni se, miten sen ulkomuoto vaihtelee eri aikoina.

Jäävuori kuin kala

Jääramppi

Jatkoimme yhä matkaa kunnes saavuimme Djúpivoguriin, josta olimme varanneet airbnb-tyylisen majoituksen. Sisäänkirjautuminen hoitui ilman omistajan läsnäoloa, ja talo oli pihan tonttuarmeijaa myöten hyvin persoonallinen paikka. Huvikseni kehitin mielessäni kuvaa siitä, millainen paikan omistaja on, kunnes äiti havaitsi että sivuhuoneessa on tikkaat ja luukku ullakolle. Väsynyt mieleni sai heti keksittyä teorian siitä, että ehkä mystinen Omistaja majaileekin parhaillaankin juuri tuolla ullakolla, mistä seurasi paljon hysteriaa.

Omistaja oli selvästi erityisen kiinnostunut puutarhatontuista ja kivistä

Djúpivogurin iltataivas

Aamulla matka jatkui kohti Egilsstaðiria, joka oli ollut yksi vaihtoehto jo aiemman yön majoitukseksi, mutta päätimme onneksi toisin. Matkaa ei ollut ehtinyt kulua pitkään, kunnes tie kääntyi ja lähti nousemaan ylängölle. Päällystämätön pienehkö tie oli kiemurainen eikä kaiteita ollut, joten jos olisimme ajaneet sitä edellisiltana olisi matkanteko ollut vielä astetta jännittävämpää. Jokusen kilometrin kuluttua tie jälleen laskeutui ja edessä avautui koko matkan metsäisimmät maisemat, lampaita unohtamatta. Kävimme Egilsstaðirissa syömässä, ja jatkoimme sieltä kohti Mývatnia, jolloin maisemat taas karuuntuivat.

Täällä oli tavallista vähemmän lampaita

Ennen Mývatnia vastassa oli erittäin jännittävä nähtävyys, nimittäin Hveririn geoterminen alue. Maa höyrysi, muta kiehui ja kokemuksen täydensi vahva rikin lemu. Tämä se vasta vaikuttikin paikalta, jossa dinosaurukset lapsena nähdyissä dokumenteissa möngersivät kuolemaansa odottaen. Alueelta löytyi useita erikokoisia ja näköisiä höyrylähdelätäköitä.

 

Kuplivaa mutaa oli hypnoottista katsoa

Näistä tunnelmista ei ollut enää pitkä matka majoitukseemme, joka oli maatilan yhteydessä, erillisessä majoitusrakennuksessa. Tila sijaitsi lyhyen matkan päässä Mývatnin luonnonkylpylästä, jossa mekin kävimme. Kylpylän mineraalipitoinen vesi on peräisin kuumista lähteistä, itse altaat on rakennettu. Paikka olikin siksi paljon kiinnostavampi kuin Reykjavikin lähellä sijaitseva suurempi ja suositumpi turistirysä Blue Lagoon, jonka vesi lämpeää viereisen tehtaan hukkalämmöllä.

Paikka toimi suunnilleen kuin uimahalli, eli ennen kylpyyn menoa käytiin tietenkin suihkussa. Suihkun veden lämpötilaa vain ei saanut itse säädettyä, se oli erittäin kuumaa, mikä oli epämiellyttävää, koska otan mielummin lämpimiä kuin kuumia suihkuja.Vierailumme aikana ilma oli melko kylmä, vesi taas kuumaa, paikan sivujen mukaan 36 – 40°C. Ensimmäiseen, kuumempaan altaaseen astuessa olikin vähän totuttelemista, tuli vähän sellainen olo kuin olisi astumassa kuumaan kattilaan keittymään. Hetken totuttelun jälkeen pystyi kuitenkin jo laskeutumaan kaulaa myöten, ja lopulta lämpö muuttui ahdistavasta rentouttavaksi. Vesi oli mineraaliensa vuoksi samean vaaleansinistä ja tuntui ihmeellisen liukkaalta. Altaan reunoilla oli penkkejä, joita ei sameassa vedessä nähnyt lainkaan, tunsi vain niihin osuessaan. Penkkien pinnalla kasvoi jotain niljakasta, mikä teki niillä istumisesta samaan aikaan pehmeää ja hitusen karmivaa. Ensimmäisestä altaasta pääsi ylikulkusiltaa pitkin toiseen altaaseen, jossa vesi oli hieman viileämpää. Siirtymämatka tuntui tässä vaiheessa jäätävältä, sillä kauttaaltaan kastuneena ja lämpöön tottuneena kylmä tuuli puri kahta kauheammin. Poistuessa suihkun kuumuus ei tuntunutkaan enää niin ylivoimaiselta kuin tullessa.

Kylpylärentoutumisen jälkeen palasimme majoitukseen. Halusin käydä vielä illalla katsomassa maatilan lampaita lähempää koska, no, tykkään lampaista. Jos nimimerkkini ei tee siitä jo ilmiselvää. Vaikka nämä yksilöt olivat turvassa aitauksessaan, sitä lähestyessämme ne lähtivät aluksi karkuun, toisin kuin aiemmat tienvarsilampaat. Jonkin ajan kuluttua ne olivat ilmeisesti tulkinneet, että emme olleet välitön uhka, ja palasivat varovasti lähemmäs tutkimaan. Laumassa oli muutama söpö karitsa, mutta ymmärrettävästi lauma halusi pitää ne keskemmällä, eikä niitä päässyt näkemään niin selvästi.

Hieman kuumottavaa kun katsovat yhtenä rintamana

Rohkein pässi tuli aivan aidan viereen ja muutkin rentoutuivat

Varjolampaita, hehehe

Seuraavana päivänä oli syntymäpäiväni. Herätys oli aikainen ja menimme aamiaiselle heti, kun sinne pääsimme. Paikan erikoisuutena oli se, että lehmät lypsetään joka aamu samassa rakennuksessa kuin missä aamiainen oli, tiloja toisistaan erottavat tietenkin seinät, joiden ikkunoista toimitusta pääsee seuraamaan. Oli ainakin erikoinen aamiainen, ja tarjolla oli myös vastalypsettyä maitoa, josta otin pienen hörpyn mutta en erityisesti ihastunut.

Lähdimme suoraan aamiaiselta kohti Húsavíkia, josta olin varannut valasretken. Pikkukaupunki on Islannin valaskatselukeskus, ja eri firmoja riittikin. Valitsemamme North Sailing käytti puista laivaa, ilmeisesti entistä valaanpyyntialusta. Siihen noustessamme retken vetäjä kysyi, mistä tulemme, ja kuultuaan että Suomesta, tokaisi että säässä ei sitten ole teille mitään uutta. Kannella kaikille matkustajille annettiin söpöt haalarit. Puettuamme ne takkiemme päälle todella tuntui siltä, että kylmästä ei ole mitään vastusta, ja odotimmekin lähtöä suojaisesta satamasta avomerelle, jotta emme paistuisi pukujemme sisälle.

Lopulta lähdimme matkaan, joka kesti yhteensä noin kolme tuntia. Mieleeni muistui tilanteeseen osuvasti sopiva kappale, nimittäin a-han "We're Looking for the Whales", joka soikin sitten päässä alkumatkan ajan. Myöhäisemmästä ajankohdasta oli taas hyötyä siinä, että kaikki mahtuivat kannella istumaan penkeille. Matkalla opas kertoili kaikenlaista merestä, lähisaarien ja vuorien historiasta ja tietenkin myös valaista ja siitä, mitä merkkejä kannattaa tarkkailla niitä etsiessään.

Lopulta saavuimme paikkaan, jossa valaita oltiin nähty viime päivinä ja aiemmin aamulla, ja jossa oli jo parin muun firman lautat. Sitten näimme ensimmäisen vilauksen valaasta, jonka opas tunnisti ryhävalaaksi. Valaasta näkyi tietenkin vain pieni osa selkää, mutta sekin oli ihmeellistä. Ihan oikea valas, kyllä konkretisoitui se että niitä on ihan oikeasti olemassa ja vielä kohtuullisen lähellä asutusta. Pelkkää selkää hienompaa oli, kun valas nosti valtavan pyrstönsä korkealle, mikä on kuulemma aina merkki siitä, että se sukeltaa pidemmäksi aikaa pinnan alle. Valas hävisikin näkyvistä muutamaksi minuutiksi, ja palasi pintaan eri kohdassa. Sen sukellettua uudelleen siirryimme lyhyen matkan katsomaan toista ryhävalasta. Tämän yksilön näimme vielä lähempää, se ui aivan laivan vieressä. Oli mahtavaa.

Paluumatkalla tarjottiin varatessa luvatut kaakaot ja kanelipullat. Kaakaota sai santsatakin, ja se maistui oikein hyvältä siihen hetkeen. Mukit palauttaessani opas sanoi kiitos ihan suomeksi, mikä oli odottamatonta mutta erittäin herttaista. Ennen satamaa hän kertoi vielä kaikille yhteisesti tarkemmin ryhävalaista.

Maissa etsimme kylästä ravintolan. Vanhassa yksittäisessä puutalossa sijainnut ravintola tarjosi listallaan alkupalaksi perinteistä islantilaista "herkkua" hapanhaita, mitä iskä oli todella utelias kokeilemaan. Hapansilakkakokemuksieni perusteella pelkäsin, että haju täyttäisi koko ravintolan, mutta hai olikin paljon silakkaa siistimpi juttu, ja se tarjoiltiin pieninä kuutioina suljetussa lasipurkissa, eikä haissut kuin vasta läheltä nuuhkaistessa. Varsinainen kukkaistuoksu se ei kuitenkaan ollut, vaan ammoniakin lemu toi heti mieleen hyvin kauan pesemättömänä olleen vessan. Paljaaltaan hai kuulemma maistuikin "siltä kuin olisi vessanpönttöä lipaissut" mutta tarjottujen lisukkeiden kanssa paremmalta. Itse en kokeillut. Otin sen sijaan pääruoaksi lammasta, ja se oli ehkä parasta lammasta, mitä olen ikinä syönyt, suorastaan suussasulavan herkullista.

Húsavíkista jatkoimme kohti Akureyria, Islannin toisiksi suurinta eli noin 19 000 asukkaan kaupunkia, josta oli majoitus varattuna. Matkalla pysähdyimme vielä  Goðafossin vesiputouksella. Tässä vaiheessa kylmyys tuntui jotenkin paljon pahempana kuin merellä.

Goðafoss oli  selkeämpi ja rauhallisempi putous kuin Gullfoss

Hotellilla olikin sitten vähän kuumeinen ja väsynyt olo. Sisko oli yskinyt koko alkumatkan ja flunssan tarttuminen oli siis viimein alkanut. Kaupasta ostettu synttärikakkukaan ei tässä vaiheessa kiinnostanut, vaan se jäi seuraavaan päivään.

Aamulla olo oli jo parempi ja jatkoimme kohti Hólmavíkia, joka ei sijaitse päätien varrella, mutta olin lukenut, että siellä on kiinnostava noituusmuseo, joten päätimme käydä siellä. Oikeastaan päätöksen taustalla oli vain yksi museon näyttelykappale, joka oli karmeudessaan sitä luokkaa että en voinut pitää sitä siitä luettuani omana tietonani, nimittäin niinsanotut nekrohousut. En tiedä onko tarina pelkkää keksintöä, mutta museon mukaan noita saattoi tehdä elävän miehen kanssa sopimuksen, että tämän kuoltua hän saa nylkeä tämän alavartalon ja käyttää siten saatuja nahkapöksyjä onnenhousuina. Toimiakseen ne vaativat vielä, että niiden luonnollisessa etupussissa säilytetään pyhäpäivänä köyhältä leskeltä varastettua kolikkoa, eikä housuja saa ottaa pois jalasta ellei joku toinen vedä niitä päälleen samalla. Jos sattuu kuolla kupsahtamaan housut jalassaan, joutuu ikuiseen kadotukseen. Sellainen pirteä juttu se.

Matkalla kohti housuja kävimme ravintolassa, joka sijaitsi ihan kirjaimellisesti keskellä ei mitään, ei kylässä vaan yksinään tienvarressa. On kyllä selvää, että turismi pitää vastaavia paikkoja pystyssä, mutta tunne oli silti hyvin irrationaalinen, kun miettii, että Suomessa eivät edes 2000 asukkaan paikoissa ravintolat menesty. Turistimäärät ovat muuten kasvaneet Islannissa paljon vuonna 2010 Euroopan lentoliikenteen seisauttaneen Eyjafjallajökullin tulivuorenpurkauksen jälkeen, sillä se toi Islannin ja sen vulkaanisuuden kaikkien tietoisuuteen.

Perillä Hólmavíkissa etsiydyimme noituusmuseoon. Aiemmin mainitut housut näyttivät varsin groteskeilta enkä halua niitä rumentamaan blogiani mutta googlesta löytyy kyllä kuvia uteliaille. Näyttelystä löytyi paljon tietoa islantilaisesta noituudesta ja noitavainoista. Juuri Islannin Länsivuonojen alue, jossa tämäkin paikka sijaitsi, oli aikoinaan noituuden keskus. Yllättävänä erityispiirteenä mainittakoon, että suurin osa paikallisista noituuden harjoittajista ja noituudesta syytetyistä oli miehiä, vain yksi nainen poltettiin noitana. Housujen lisäksi esillä oli muitakin konkreettisia noituusesimerkkejä, joiden englanninkieliset selitykset sai sisäänmennessä vihkon muodossa.

Nämä olivat söpöjä

Museon ilmapiiristä riittävästi nautittuamme sirryimme majoitukseen, joka oli taas yksityiseltä vuokrattu, tilava ja hyvällä paikalla, nimittäin merinäköalalla. Erityisen kivaa oli, että omistaja oli tuonut paikalle kiikarit, joita myös kokeilimme ja näimmekin kaukana merellä valaiden aiheuttamia vesisuihkuja. Eilispäivänä syömättä jäänyt kakku osoittautui mauttomaksi, kuivaksi ja ankeimmaksi kakuksi mitä olen ikinä syönyt mutta mitäpä tuosta. Kävimme vielä illalla siskon kanssa käveleskelemässä rannalla. Oli laskuveden aika.

Hólmavíkin kylä sijaitsee merenrannalla

Valtava kuollut meduusa

Upea auringonnousu

Matka läheni jo loppusuoraa. Seuraavan päivän aikana kävimme Islannin läntisellä ulokkeella sijainneella rannalla, jossa on joskus paljon hylkeitä, mutta tällä kertaa siellä vain tuuli ja ripsi vettä. Matkalla kävimme taas keskellä ei mitään sijaitsevassa ravintolassa.

Hohtolampaita. Mikään määrä lammaskuvia ei ole tälle blogille liikaa.

Virtaava vesi on kuluttanut maastoa selvästi jo kauan

Majoituimme Borgarnesissa. Tässä vaiheessa kaikki olivat jo varsin flunssaisia ja ulkona satoi.

Borgarnesilainen kissa parkkipaikalla

Aamulla jatkoimme kohti Reykjavíkia. Matkalla pysähdyimme Akranesissa, jossa tunnetuin nähtävyys oli majakka. Tässä vaiheessa tuuli oli erittäin navakkaa, ja autosta ulos noustessaan sen tunsi jo siinä, miten ovea oli tavallista vaikeampi saada auki. Uskonpa, että en ole voimakkaammassa tuulessa koskaan ollut. Tuuli synnytti komeita vaahtopäisiä aaltoja ja sitä vasten pystyi melkeinpä nojaamaan pysyen pystyssä. Sainkin nerokkaan idean ja kokeilin hieman narutojuosta - se toden totta vähensi vastusta ja toimi! Olen ylpeä itsestäni.

Ilman tuulta ja aaltoja majakka ei olisi ollut läheskään yhtä kiinnostava kohde kuin niiden kanssa

Kävimme vielä kaupungin ravintolassa syömässä. Ruoka oli ihan ok, tarjoilija taas ihana - puhui yhtä pehmeällä äänellä kuin Klemens ja kasvoiltaan näytti Matthíakselta oh damn.

Saavuimme jälleen Reykjavíkiin ja ympyrä sulkeutui sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Sää oli edelleen hurja, joten päätös viettää kaupungissa aikaa matkan alussa eikä lopussa osoittautui oivalliseksi. Kävimme tutustumassa Islannin kansallismuseoon, jossa oli monipuolisesti näyttelyesineitä eri ajoilta. Eniten tykkäsin naisten kansallisasuista. Nykymuoti ei niinkään minua kiinnosta mutta historiallinen kyllä.

Tämä puku oli erityisen kaunis

Iskä olisi halunnut ostaa hapanhaita tuliaisiksi ja yritimmekin etsiä sitä useammasta kaupasta, mutta mistään ei löytynyt. Lopulta luovutimme ja lähdimme ajamaan kohti lentokenttähotellia. Siellä sisään kirjautuessamme työntekijällä oli selvästi takanaan pitkä päivä: "Your room is on the second floor. We don't have stairs. I mean, we don't have a lift. Yes, no stairs, no lift, you have to fly." Tämä toteamus huvitti molempia osapuolia.

Aamulla siirryimme lyhyen matkan lentokentälle ja pian olimmekin taas lentokoneessa. Oli erittäin mukavaa ja mielenkiintoista käydä, mutta mukavaa oli myös palata Suomeen.

Lentokonenäkymiä

Mieleen jäi nähtävyyksien ja lammaspaljouden lisäksi muitakin mietteitä. Islannin kieli oli erittäin miellyttävää kuunneltavaa, paikalliset puhuvat rauhallisesti ja suomen kielen tavoin islannissa paino on aina ensimmäisellä tavulla. Ehkä se vetosi näiden samankaltaisuuksien vuoksi tai sitten olin jo etukäteen ehdollistanut itseni tykkäämään siitä koska Hatari. Mistä puheen ollen, paikan päällä, etenkin Reykjavíkissa, oli erittäin helppoa ymmärtää mistä bändin antikapitalismi kumpuaa. Aiemmin mainitsemani turismin nopean lisääntymisen myötä kaupungin keskustan ovat vallaneet lukuisat matkamuistokrääsämyymälät ja suurin osa vastaantulijoista on turisteja. En kiellä, ettemmekö itsekin olisi osa tätä ongelmaa, mutta ainakin olimme hyväkäytöksisiä emmekä myöskään tukeneet turhan ympäristöä rasittavan roskan tuotantoa ostamalla krääsää näistä myymälöistä. Ainoa matkamuisto minkä ostin oli valaspehmo, jota tulen vaalimaan hartaasti, muutoin matkalta haalimani maallinen materia oli hyvin rajallista. Muistot ovatkin sitä tärkeämpiä, eikä niitä voi viedä muu kuin dementia.

Pyöreät kivet mustalta hiekkarannalta, rosoinen sammaleisesta kivikosta ja merilasia Hólmavíkin rannalta

Kerään eri maiden kolikoita. Tykkään näistä erityisesti kauniin meriaiheisen kuvituksen vuoksi.