Kiviä.

Miksi, miksi se maistuu puulta? Siksi, koska siitä on tullut pakko, se kummittelee mielessä. Pitäisi. Ja koskaan ei sille löydä aikaaa, tai ei vain viitsi. Tai sitten se ei vain sillä hetkellä ole mielessä.


Monet arjen pienet pikkumaisuudet kokoontuvat suureksi ärsytykseksi.
Maitopurkki, jossa on muovikorkki kuluttajien toiveesta. Ihmiset, jotka ruokalassa ottavat kaksi lasia ja molempiin vettä. Samaan aikaan puhutaan kestävästä kehityksestä ja maailman pelastamisesta. Eivät ne maitopurkit muovia kaipaa, ja saman lasin voi täyttää uudelleen. Turhaa.

Ympäröivät ihmiset vaikuttavat rutkasti omaan mielialaan ja ajatuksenkulkuun. Jatkuvan pessimismin kanssa ei eläminen ole niin iloisaa, kun muutoin voisi olla. Hankala tässä on kuitenkaan ketään pakottaa olemaan iloinen, mutta kunhan jotenkin voisi kutakin tällaista avittaa.

Kevät lähestyy. Se sisältää paljon. Ennen viimeistä pistettä koulussa on Saksan luokkaretki. Ja sitäkin ollaan draamaa jo saatu aikaiseksi. Sitten on tietenkin moninaiset lopputapahtumat koulussa. Onneksi kesäkuussa saa tietoon uutta alkua. Jännittelee tämä oppilaitosmuutos.

Ei huvittaisi kököttää täällä hämärässä nurkassa tietokoneella niskat hieman jumissa ja varpaat jäässä. Tahtoisi, että ulkona ei olisi lunta ja pakkasta, vaan pääsisi kunnolla hölkkäilemään ympäri lähitienoota. Haluan paremman kunnon, että voin juosta ystävämme lammen ympäri kolmesti. Terveellisemmät elämäntavat, nyt kun vielä nuori on. Tällöinhän se pohja luodaan.

Onnellista ja muovitonta maitopurkkielämää teille.

Haettu

Nyt on lähetetty tärkeitä lomakkeita. Tarkistettu tiedot. Tarkistettu uudelleen. Kyllä, syksyllä löydän itseni puolipakokauhuisena uudesta lukiostani. Tai jo kesällä, kun todistusta kiikuttaa.

Tuntuu tulevaisuudelta. Jo ala-asteelta olen sanonut että menen lukioon. Pian on se tulevaisuus, joka on ollut niin selkeä. Viimeiset puoli vuotta olen unelmoinut ja vaan ajatellut. Miettinyt olen, mutta päätökset tuntuvat hehkuvan helppouttaan. Ei ole ongelmaa, ei mitään. Kyllä kai sellaisia olla pitäisi. Eikös?

Viime aikoina on tullut ajateltua paljon tunnelmaa, tunnetta. Sitä tunnetta kun maailma kierii ohitse, kun tulee kevät, kun kuuma hiekka polttaa. Tunnelmat ovat vahvoja, ja tunteminen on vahvaa. Joskus havahtuu, kun kostuneet silmät saavat liikutuspurkauksen, ei itkuisen, vaan hyvin tuntevan, aistivan. Maailma on todellisuus ja se on tässä juuri nyt.

Ihmisten tuntuu olevan hieman hankalaa käsittää erästä asiaa. Että he ovat se ''joku'' josta kaikki puhuvat. He ovat se esimerkki lapsille, se joku joka lopulta poimii sen roskan roskiin. Ai, joku on tehnyt noin. Joku vastasi kysymykseen. Se joku oli jonkun minä. Se joku joka sen teki mietti, miksei joku muu ollut jo niin tehnyt. Joku muu, eli sinä. Ihmiset eivät ymmärrä, miten samanlaisia kaikki ovat. Siltä se vain tuntuu.