Lukio-ihmis-päivä

Avoimien ovien päivä lukioissa. Kahteen lukioon oli aikaa käydä tutustumassa. Valitsin ensimmäiseksi Kallaveden lukion. Ihmiseni menivät siitä poiketen Klassikkaan. Tämän lisäksi se lukio, johon tiedän olevani menossa. Lyseo.

Ihan heti aamustahan ei sinne lähdetty, mutta oma alkupäiväni oli kymmeneen kouluun ja tunnin hallituskokous. Syömään ja yksin siihen Kallaveteen uppoavaan bussiin. Siellä pienestä siemenestä alkaa versota pakokauhu. Ei ole Kallaveteen menijöissä ketään, jonka seuraan lyöttäytyä. Enkä oikein tiedä miten sieltä taaperretaan torille.

Astuu ulos, ilma ei ole lainkaan kylmä. Maassa oleva lumi on loskaantunut. Ulkoa katsottunahan tämä on jykevä, jylhä rakennus. Meidät poimitaan mukaan ja viedään luokkaan, jossa saamme lahjontakarkit. Diaesitys heijastetaan kankaalle, jota katsoessa joutuu vääntämään niskansa nurin. Taustalla ihminen soittaa Nightwishiä. Ei- järin- suureen luokkaan lappaa lisää väkeä. Nämä eivät ole meidän koulustamme. Puhuminen loppuu, ja pääsemme seuraamaan tutoria joka esittelee meille koulua. Ilmasto on kylmän kosteaa. Käytävillä ei juuri näy ihmisiä.

Esittely on pintaraapaisu. Mietin, onko rakennus niin pieni mitä meille näytetään. Sitten se jo loppuukin. On aika hakea takki naulakosta ja etsiä joku, jota seurata seuraavalle etapille.
Etenen.

Seison Lyseon pihalla. Muutkin ovat jääneet siihen odottamaan. En tiedä, mitä he odottavat mutta minä odotan että näkisin jonkun jota voin kutsua ystäväkseni. Joku lyseolainen kulkee ohi toisen kanssa, valittaa ''näistä ysiluokkalaisista'' Ystävällinen tutor kehottaa seuraamaan. Se on sitten seurattava. Meidät ohjataan istumaan pikku- saliin. Sen edessä näkyykin puolituttu naama. Ihmisiä on aluksi vähän. Puhuja- ihmiset aloittavat puhumisensa. Esittäytyvät ja kehuvat koulun ilmapiiriä. Mietin sitä inisijää siellä pihalla. Kehottavat ne siellä takana seisovat istuutumaan. Niitä tulee jatkuvasti lisää. Siellä näkyy tuttuja naamoja, omia luokkalaisia, omankoululaisia, entisiä luokkalaisia.

Vieressäni on tyhjä paikka ja yllättäen siihen istahtaakin ystäväni. Eri koulua käyvä, kaupungissa asuva. Ihana sattuma. Pakokauhu-kasvi kuihtuu. Lukiota esitellään. Portaikossa on kitaraa soittavia hyyppiä. Vastaan kävelee naamoja. Aika menee hienohkon tasoisiin keskutelukkaisiin.
Vaikuttaa hyvältä, mutta siihen taitaa myös liittyä se, että olen tästä päättänyt pitää.

Hienot stalkkausepisodit saadaan sitten vielä aikaan kun bussia odotetaan. Oli virkistävä päivä, virkistävä nähdä. Nyt tuntuu elämä kokonaiselta.

Talvi on iskenyt

Puuteria on satanut päällekäin useampi kerros. Takki on muuttunut paksummaksi ja ulkoilevat ihmiset vastentahtoisemminksi. Aamujen pimeyteen on tottunut ja taivaan valoisuus alkaa olla kauan sitten koettua.

Päivät rullaavat eteenpäin kaavan mukaan. Kaikki päivät ovat kuitenkin poikkeuksia toisistaan ja kaavat voi polttaa takassa. Päivät ovat puoliksi niin mahtavia asioita ja ylöspäin kaartuvia huulia täynnä, puolet taas katseen alasluomista ja epämukavuutta.

Löydän itseni toistuvasti harjaamasta hampaita, heräämästä tuttuun ääneen, kävelemästä valkeuden harsottamaa tietä pitkin. Näen samat ihmiset, kuljen samat polut. Kaivan esiin samat kirjat ja kuulen samat ääniraidat. Kirjoitan samalla kynällä ja juon samasta mukista. Katson noita samoja katulamppuja, jotka olivat tuolla eilenkin.

Kaikki muuttuu. Kokoajan. Tuo jalanjälki ei ollut tuossa eilen, tuo viiva on paperilla on uusi. En ollut ennen kokenut tuota, nyt se on jo matkalla muistojen arkistoon. Jokaisella pesukerralla vaatteet hiljalleen hapertuvat, sukkiin kasvavat reiät. Maito oli tuoretta mutta päiväys on ohikiitänyt vaikka on pysynyt paikoillaan. Katson samoja kuvia mutta en näe sitä mitä näin eilen. Valo osuu eri kohtaan, tuossa olikin piste.

Elämä ei muutu. Mikään ei muutu, koska kaikki muuttuu. Myös se muuttuu, mikä on ollut aina sama. Se hioutuu, sen oppii ulkoa aina uudestaan. Ja silti et voi muistaa sitä pientä valonpilkahdusta. Mitään et voi muistaa, koska leimasin jättää niin heikon jäljen, aina vain kopion.