Linnanmäen sielunelämä

Käväisimme sukuloimassa Animeconin ja rippileirin välissä

Vantaalla meillä on sukulaisia. Isovanhemmat ja vanhempien sisarukset. Vantaasta Henlsinkiin on mitätön matka. Kun kysyttiin että mitä me haluaisimme tehdä, vastaus oli Linnanmäki.

Linnanmäelle siis menimme.

Sillä paikalla on aivan oma ominaishajunsa. Kumia ja maalattuja metalliputkia, hattaraa ja ruokapaikoista leijuvia aromeja höystettynä jollain kasvillisuudella ja vedellä. Vaikka olisit kuurosokea, tietäisit missä olisit.

Olen ollut riittävän pitkä jokaiseen laitteeseen jo pitkän aikaa. Silti koen itseni siksi, miksi olenkin. Pikkusiskoksi. Siksi, joka tärisee siinä vieressä pelosta, kun se isompi osoittelee hurjimpia laitteita ja ilmoittaa haluavansa niihin. En ole enää niin pelokas, mutta Kieppi ja Raketti näyttävät häijyistä, puhumattakaan Ukosta. Pää alaspäin meneminen ja laitteen riepoteltavaksi antautuminen korkeuksissa voi joistakin olla suurta hupia. Se kuulostaa ahdistavalta. Olenko jotenkin viallinen, jos en näinkään vanhana halua siihen pahimpaan laitteeseen?


Aloitamme kuitenkin laitekiertelyn, sisko innoissaan ja minä epäluuloisena. Ensimmäinen laite on Tulireki, yksi vuoristoradoista. Ei ole pahimmasta päästä, mutta sitä miettii että kaikkea sitä pidetään hauskana.

Vierestä löytyy Pikajuna, jonka määrittelen 10- vuotiaiden laitteeksi. Eli minulle sopivaksi. Edessämme istuu pieni tyttö isänsä vieressä, kiljuu pienissäkin käänteissä. Voi pientä.

Jälleen hieman matkaa eteenpäin, edessämme on Salama. Mietin, uskallanko. Vaunu pyörii ympäri, eikä ole paikallaan niin kuin tavallisesti. Miltei päätä lyhyemmät juoksevat siihen innokkaasti uudestaan, juuri kyydistä päästyään. Ajattelen, että kadun kuitenkin jos en mene siihen. Siinä ollessaan on jännää ajatella. Katsoa mielessään ilmakuvaa huvipuistosta. Missä oikein olemme. Riepoteltavina.

Viikinkilaiva löytyy nurkan takaa. Se vaikuttaa ihan löperölle laitteelle. Sitten se lähtee käyntiin. Huippukohta tulee kun se pyörii pelkällä heilahdusvoimalla. Mahanpohjasta ottaa, kun tulee ylimpään kohtaan, pysähtyy ja lähtee alas. Sitten siihen tottuu. Voi nauttia tuulen tuiverruksesta ja puristaa kaidetta.

Kieppi on maantasalla oleva, mutta silti se menee pää alaspäinkin. Mutta mikä pahinta,
sen laitteen vieressä on kaiutin, josta kuuluu aivan hirvittävän huonoa ''musiikkia.'' Mökästä huolimatta menimme siihen. Turvalaitteet poistavat pelkoa siitä, että lähtee lentämään. Muuten olet kahlittuna hyvin, mutta neuvo pään taakse nojaamisesta on paikallaan. Se ei olekaan helppo tehtävä. Pää pyrkii irtoamaan niskatyynystä, ja ei sitä halua päästää poukkoilemaan reunoja vasten. Pää alaspäin mentäessä tehtävä hankaloituu. Mutta, tämähän on hyvä laite.

Siispä tulemme sinne myöhemmin uudelleen. Kun olemme kytkeytyneet kiinni, tunnen kuinka taskussa oleva puhelin alkaa väreillä, värinähälytys. Onneksi se oli tekstiviesti, eikä puhelu. Mutta senkin merkkiääni kestää noin neljä minuuttia, eli puhelin kutittelee minua koko laiteajan.

Siihen asti siis muistan, missä järjestyksessä tapahtumat tapahtuivat. Sitten kronologinen järjestys meneekin piloille <3

Hypytin. Siinä taisi olla silloin jotain häikkää. Sen pitäisi hyppiä. Kun menimme siihen toivomuksestani, sisko jo valmiiksi vastentahtoisella ilmeellä varustettuna, odotimme sen hyppivän.
Laite nousi ylös.
Sitten se tuli alas.
Hurjaa kyytiä, laite ylitti odotuksemme. Se oli niin laimea että nauratti.

Mustekala oli muutama vuosi takaperin yksi suosikkilaitteistani. Silloin se tuntui hurjalle. Nyt se on vähän karissut. Siinä vain sitten oltiin.

Kahvikuppikaruselli on samaten karistanut hienouttaan muutaman vuoden takaisesta.

Ketjukaruselli oli ehdoton suosikkini. Menimme siihen nytkin. Sitä ei ole tarkoitettukaan hurjaksi. Särkänniemessä vastaava on kuitenkin jännempi. Tämä pyörii, loputtoman tuntuisesti. Joku vanhempi kuvaa iPadilla koko laitetta, kun oma kulta on kyydissä. Yritän katsoa mahdollisimman pelottavasti aina kun siitä kohtaa ohi menen. Tekee mieli potkaista kenkä irti.

Vekkulaan on aina pitkä jono, nyt se oli kohtuullinen. Sehän on sellainen läpikäveltävä. Ihan kiva. Minua aina kammottaa siinä kohtaa, kun tulevat ne liikkuvat portaat. Miettikää nyt, jos sieltä tippuisi tai joku tippuisi päällesi. Ei mitään turvaa ja jalka voi helposti livetä. Sitten lasketaan matolla alas. Ennen tuntui aina siltä, että siitä lentää. Nyt olen jos sen verran painava, ettei mitään pelkoa ole.

Kammokuja ei ollut ollenkaan kammottava. Pelkät kuvat seinillä eivät voi tosissaan pelottaa ketään, edes 3D-lasit päässä. Enemmän kammotti se, kun vekkulassa soi Beatlesia.

Vuoristorata näyttää laholta. Siihen ei luota. Sen vaunuissa ei ole kuin epämääräinen turvakaide. Siinä on kuitenkin vain nousuja ja laskuja, vanha kun on. Joten kyllä siihen uskaltaa.

Linnunrata oli erittäin hieno visuaalinen kokemus ilman silmälaseja. Sehän siinä kai pääasia oli, itse rata oli keskinkertainen.

Maailmanpyörä, ''Rinkeli'' oli päivän kohokohta. Ainakin meidän muiden kuin siskon mielestä. Tämä sanoo pelkäävänsä korkeita paikkoja, mutta meni kuitenkin Kirnuun ja Kieputtimeen. Suuri ero näiden ja Maailmanpyörän välillä onkin turvalaitteet. Maailmanpyörässähän niitä ei liiemmälti löydy. Mutta...
Sehän... Menee... Rauhallisesti... Ylöspäin... Natisee... Ja jos heilut niin sitten heiluu myös koppi, jossa istut. Mutta voithan kurkkia laidan yli. Katsoa alas maahan. Maa jää kauemmas. Nouset ylemmäs. Ja odotat vain, että pyörä liikkuisi hitaasti takaisin alas. Ihan rauhallisesti. Ja tämäkös jonkun sai pakokauhuun.


Pingviinipelin musiikki tuo mieleen Linnanmäen.

Ryssäreissuraportti

04.07- 07.07.2013, eli kuukauden myöhässä...

 

Olimme matkalla. Kaikki oli etukäteen järjesteltyä, parempi niin kuin lähteä rajan taa seikkailemaan.
Kas, kirjoitin romaanin.

Bussi

Siitä lähtien, kun bussi kurvasi Haminan bussiaseman pihaan torstai-aamuna siitä tuli kotimme muutamaksi päiväksi. Bussi oli puoli vuotta vanha ja hyvin ilmastoitu. Tilaa oli runsaasti ja nelihenkinen perheemme valloitti takaosan. Muita ihmisiä oli noin kymmenen, ehkä vähän päälle. Tai sitten alle.
     Kuljettajamme oli samalla opas ja kaiken järjestäjä. Tunsi joka nurkan ja heitteli hienoja juttuja Venäjästä ja venäläisistä.
     Johtuen takaosan tyhjyydestä paikkaa sai vaihtaa miten mieli. Penkkejä sai myös taivutettua alaspäin, joten se oli oikein mukavaa.

Rajanylitys oli Suomen puolella yksinkertainen. Passintarkastuksen jälkeen pääsimme eteenpäin. Venäläistarkastuksessa annoimme passimme tuiman näköiselle tädille joka leimasi ne suurella innolla ja viskasi ne sitten eteen pöydälle. Menimme takaisin bussiin ja ajoimme sata metriä. Tarkastaja tuli varmistamaan että muste oli pysynyt kiinni passissa.

Ruoka

Ensimmäinen, mitä suuhunsa pisti Venäjän -tai siis sen osan Suomea jossa ei kelpaa euro- puolella oli rinkeli. Niitä myytiin rajakaupassa. Ne olivat turvallisen ja tutun oloisia, koska saimme niitä venäjäntunnilla kerran. Ostimme myös tarpeellista vettä.

Ensimmäinen varsinainen ruokailu oli pienessä kaupungissa sangen siistissä ja uudehkossa rakennuksessa. Pöydässä odottivat pienet kulholliset pilkottuja kurkun- ja tomaatinpaloja joissa oli kylläkin jonkin syyn vuoksi rypsiöljyä tai vastaavaa.
     Heti ensimmäinen päivä piti huolen siitä, että pääsimme borsch- keiton makuun. Kyllä se olikin hyvää, vaikka näytti sielläkin killuvan öljyä. Ymmärrän, miksi keitto on suosittua niillämain.
     Varsinainen pääruoka oli jotenkin leivitettyä kuivahkoa porsasta perunamuusin kera. Koska oli nälkä, se maistui paremmalle kuin oli.
     Kielitaitoaan pääsi hyödyntämään sangen värikkäässä keskustelussa, kun tuli kahvin aika. ''Нет. Чаи.''
Pääsin lausumaan nuo sanat kun minulle meinattiin kaataa kahvia. Eli: ''Ei. Tee.''

Seuraava ateria oli hotellissa Sortavalassa. Hotellissa oli paljon suomea puhuvaa henkilökuntaa, koska kaupunki on suosittu matkakohde suomalaisten keskuudessa. Myös ruokalistoissa oli ruo'ille suomenkieliset nimet. Erityisen huvittava osio oli ''steikit'' Pihvi lienee sana jota ei osata.
Tilasin maittavan steikin. Taisi olla possua, ja koristeena raikkaita mintunlehtiä.

_____________________________________ *_____________________________________

Toinen päivä, heräämme hotellista ja aamupalalle menemme. Tarjolla ollut kananmuna on keitetty yli, velli on hyvää. Leivänpäällisiä on rajattu määrä eikä leipiäkään runsaudesta moitita. Lisäksi teetä.

Koska olemme suomalaisia ja mitä ilmeisimmin kahviriippuvaisia, pysähdyimme kahville. Otin tietysti teetä. Se oli hurjan kuumaa ja kun ihmiset alkoivat jo maleksia ulos rakennuksesta en päättänyt polttaa kurkkuani vaan tee jäi sille tielleen. Särpimenä olleen voi- tai rahkapullan söin kyllä. Ei mitään erityistä.

Päivän pääruokailu oli luostarin viereen kasvaneessa hotellintapaisessa. Aluksihan oli kaalisalaattia tai vastaavanlaista. Kauan odottamani vesi ei ollutkaan tavallista. Muillahan sitä oli, mutta kahteen viimeiseen paikkaan ei ole riittänyt. Meillä se oli sitruunalla maustettua ja maistuu esanssille, mutta janoon sitä juo.
     Keittona oli seljankaa, mutta jos kukaan ei olisi kertonut että se ei ole borsch-keittoa olisin luullut sitä siksi. Hyväähän se oli mitä sitten olikin.
     Ateria tuntuu olevan toisinto edellisestä siinä vaiheessa kun eteemme tuotu pääruoka osoittautuu kuivaksi porsaaksi perunoiden säestämänä. Kyllä sen söi.
     Tee oli tällä kertaa hyvää. Pussissa lukee Royal English Tea.

Illalla mutustan vielä rinkeleitä ja kaupasta noukittuja hedelmäkarkkeja.

 _____________________________________ *_____________________________________ 

Aamupala on sanalla sanoen yksivärinen. Teetä, puuroa. Leipää, vaaleaa. Yksi juustosiivu per ihminen. Lettuja eli blinejä, päälle olisi smetanaa. Hiilihydraattitankkausta. Puuro oli kylläkin ihan hyvää. Yhden letun söin vaikka sellaisia ei aamiaispöytään tarvitsisikaan.

Staraja Ladoka- niminen oli paikka jossa seuraavana aterioimme. Alkukaalisalaatti, lämmin. Vesipullo, lämmin. Meitä oli näemmä odotettu.

     Päivän borsch- keitto oli erinomaista. Maukasta. Jätti hyvän maun suuhun, jonka seuraava ruokalaji onnistui tehokkaasti poistamaan.

     Pääruoka oli hillitön keko tahmaista riisiä, jonka kupeeseen oli ahdettu tomaatinsiivuun ja epämääräiseen kastikkeeseen upotettu kanafile. Ruokahalu kaikkosi siinä vaiheessa, kun äiti halkaisi oman kanansa ja ilmoitti ettei se ollut täysin kypsää. Söin nälkääni tomaatin päältä ja muutaman haarukallisen riisiä, mutta loppu jäi siihen. Ei tee mieli syödä kanaa Venäjällä, ja lisäksihän se oli pahaa.

     Teen kanssa oli tarjolla mauttomia taikinatikkuja joiden päällä oli sokeria. Ei sitä kelvannut herkuksi sanoa.

Illalla Pietarissa kävimme hotellin alakerran Prismassa ostamassa suklaata, juomaa ja muuta mukavaa. Fazerin sininen maksoi siellä tuplaten sen mitä Suomessa, kotimaisten suklaiden ollessa halvempia. Liekö oikein Gourmet- herkkua. Tulimme kassalle ja lapoimme tavaramme hihnalle. Venäläisten myyjien palvelu osoittautui kehnoksi. Sipsipussissa ei kohtalon oikusta ollut viivakoodia. Kassahenkilö käänteli pussia ympäriinsä, ei löytänyt mitään ja iski kylmän viileästi pussin sivuun, sanomatta sanaakaan. Suomessahan sitä oltaisiin lähdetty hakemaan uutta, vaan ei täällä. Kävin sitten uudestaan hakemassa eri pussin, mielenosoituksellisesti saman kassan kautta.

Sipsit vain osoittautuivatkin puolipahoiksi. Inhoan maustesipsejä, niiden hajukin saa aikaan oksennusrefleksin. Nämä olivat mausetttu suolalla ja pippurilla ja luulin niiden menevän maustamattomista. Niitä kyllä söi, mutta vain väkipakolla. Kummaa, että pelkällä suolalla maustettuja ei ollut.

Kävimme kyllä myös aterioimassa. Hotellissa oli Pihvibaari. Sangen hyvänoloinen paikka. Tarjoilija ottaa tilauksemme, otan tavallisenlaisen nautapihvin mediumina, isä haluaisi omansa raakana. Tarjoilija näytti muuten kasvonpiirteiltään Elvikseltä. Se oikein pisti silmään.

Pihvien saapuessa selviää, että kielimuuri on tuottanut ongelmia. Raakana tilattu pihvi on paistettu läpikypsäksi. Kyllä siinä on sitten tarjoilija pyytelemässä anteeksi ja vakuuttamassa että se oli hänen vikansa. Oman pihvini kelpuutin vaikka se olikin ylikypsä mediumiksi, mutta ''raaka'' pihvi lähti takaisin keittiöön.

Olihan se hyvää. Ja siinä ravintolassa oli hyvät näkymät pietarin katoille.

 _____________________________________ *__________________________________ 

Aamupala on vapaa. Sitä iloa, kun ei ole rajoituksia. Tarjolla on hedelmiäkin. Kiivejä. Kiwi- nimitys kelpaa tähän tilanteeseen mainiosti. Ne olivat nimittäin kivikovia, raakoja. Tarjolla olisi ollut spagettiakin mutta jätin sen nyt kuitenkin väliin.

Viimeinen ateriamme on Viipurissa. Kuuluisassa Pyöreässä tornissa.

Ateria alkaa tuttuun tapaan. Alkusalaatti.

     Borsch- keittoa. Tavanomaisen makuista, ei erityisen herkullista. Keittoastian päällä on neljä sämpylää tai pullaa muistuttavaa palloa, joissa on tilliä. Kukaan ei syö niitä keiton kanssa, koska ne ovat erehdyttävän pullamaisia.

     Pääruoka on possunpihvi samanlaisella kastikkeella kuin edellispäivän kana. Pahaa. Miten se voikin maistua aivan samalle? Lisukkeena olleita perunoitakaan ei paljoa syö vatsantäytteeksi, sillä ne ovat kylmiä. Nami nami.

     Jotenkin teekin onnistui olemaan pirun pahaa, ja se mysteerileivonnainen maistui oudolta. Kun teehen on upottanut sokeria, sen saa kulautettua kurkusta alas.

Näiden ruokien välissä jyrsin jatkuvasti rinkeleitä. Ai että, ne maittoivat vaikka ruokien taso vaihteli suuresti.

Majoitus

Ensimmäinen majoituspaikka oli Sortavalassa. Hotelli oli ihan siisti, hieman vanha. Huoneen sänky oli todella kova, koska petauspatja on tuntematon käsite. Ikkunasta näki parkkipaikalle. Kun kävi suihkussa kastelemassa vessan lattian se muuttui vaarallisen liukkaaksi. Huoneessa ollut televisio ei käynnistynyt. Oven lukko oli sellainen vanha, että se on lukossa myös sisäpuolelta. Se oli hieman kammottavaa.

Toinen majoituspaikka oli Luostarin vieressä Aunuksen alueella. Sinne oli rakennettu taloja, joissa oli hotellihuoneita. Ne olivat uusia, mutta yksi asia uupui. Ilmastointi. Ennen kuin majoituimme, olimme viettäneet aikaa luostarikierroksella, yli kolmenkymmenen asteen helteessä. Tylsän aiheen parissa. Sitten tulemme huoneeseen. Lämpötila on kaksikymmentäkahdeksan ja puoli astetta. Yritä siinä sitten nukkua. Emme yritä, vaan katsomme venäjänkielistä televisiota ja valvomme että uni tulisi sitten paremmin silmään. Yritämme tuulettaa ja saamme lämpömittarin lukeman laskemaan asteella. Tässäkin ovessa oli kammottava lukko, jonka kanssa sai aina viettää aikaa ennenkuin se aukesi.

Viimeinen majoituspaikka oli hulppein. Hotelli Moskova, joka sijaitsi Pietarissa. Huoneita oli kahdeksan ja puolisataa, kerroksia kahdeksan. Hotelli oli massiivinen. Aula oli massiivinen. Tilavassa huoneessa oli kassakaappikin, sillä oli mukavaa leikkiä. Täällä oli myös jotain ylellistä: ilmastointi. Lämpötilasta saatiin inhimillinen. Televisiossa oli kansainväliset uutiskanavat ja BBC:ltä kuulimme ensimmäisen kerran San Fransiscon lentoturmasta. Siinä huoneessa ei ollut muuta moittimista, kuin näkymä ikkunasta. Hotellin viereinen seinä, kattoa ja jos olit oikeassa kulmassa näit siivun kaupunkia. Eihän se ollut kyllä pääasia.

Tiet ja Tienvarret

Tiet olivat vaihtelevan kuntoisia, mutta yleisesti ottaen heikkolaatuisia. Se mikä Suomessa on huonolaatuinen tie, oli siellä hyvä. Asfaltti oli täynnä monttuja.
Kerrottakoon, että Venäjällä ei ole oikean tai vasemmanpuoleista liikennettä. Siellä on paremmanpuoleinen liikenne. Ainakin vähemmän liikennöitävillä teillä.

     Tiet rakennetaan siellä suoraan hiekan päälle. Siinä, missä ennen on kiemurrellut suomalainen polku, on nyt kiemurteleva asfalttitie. Järkeä lienee tuossakin.

Tienvarret olivat paljon mielenkiintoisempia kuin muualla. Ei mennyt kauaa rajanylityksestä, kun olivat ensimmäiset autonovet ja kukat aseteltuna tienvierustaan. Kuolonkolarista muistuttamassa. Pian oli toinen. Ensimmäisenä päivänä seppeleitä ja ristejä näkyi yli puolen tusinaa. Siellä kaahataan kehnoilla teillä ja sitten lähtee henki.

Toinen, ei kovin yllättävä tuttavuus oli roskat. Siellä missä ei ollut palavaa kaatopaikkaa oli sellainen syntymässä. Järven rantaan kun pysähdyimme. näimme miten luontoa kunnioitetaan. Roskakasalla. On ilmeisesti yleistä tyhjentää roskat pihalle auto ikkunasta.

Kasvipuolelta meitä ihastuttivat jättiputket. Niitä kiellettiin koskemasta, koska niiden kukinnot ovat vaarallisia eikä ketään haluta viedä sairaalaan Venäjällä. Näiden torjumiseksi ei selvästikään ole tehty eikä tulla tekemään mitään. Erästäkin kylää ympäröi paljon peltoa, joka kyllä olisi ollut hyvää hyötykäytössä, mutta joka kasvoi silmänkantamattomiin jättiputkea. Suomen puolelle tultaessa katsoin kieroon koiranputkiakin, koska olin niin kyllästynyt näkemään näitä veijareita.

Kielitaitoisuuteni

En voi sanoa puhuvani Venäjää. Olen vuoden lukenut koulussa. Sen verran osasin, että osasin lukea. Sitä harrastinkin ahkerasti. Osasin sanoa, että tuossa lukee kauppa ja tuon patsaan jalustassa Lenin. Puheesta tiesin hyödylliset; tee, kahvi, ottakaa, sokeri, maito, ei, kyllä. Kyllähän tuo matka inspiroi opettelemaan lisää. Kannatti käydä rajan tuolla puolen.